Mut et sä voi sanoo et Terry Brooks on huano ku sä oot lukenu vaa yhen sen kirjoista

Posted by Sari

Hesarin lukupiirissä on herännyt keskustelua meistä kotimaista kirjallisuutta karttavista yksilöistä. Ja muutama keskustelija on heittänyt sielläkin kehiin mutatis mutandis otsikon argumentin. Ja totta siinä on toki jos nyt ei toinen puoli niin ainakin hiukkanen. Aina on se mahdollisuus että otos ei ole tarpeeksi kattava muodostamaan perusteltua mielipidettä asiasta tai kolmannesta.

Minä en pidä suomenkielisestä (proosa)kirjallisuudesta koska kokemukseni mukaan se on arkista, synkkää, miehistä, kielellisesti suoraviivaista, karttaa tietämisen iloa eikä pysty luonnollisesti kuvaamaan suomen kielen puherekisteriä. Haluaisiko joku vinkata suomalaisia romaaneja joista saattaisin pitää?

Comments

[JoS]

Miellyttäviä poikkeuksia luettelemistasi kotimaisen proosan ominaisuuksista edustavat mielestäni jotkut Leena Landerin romaanit. Hänen 1990-luvun tuotannossaan on parikin kirjaa, jotka ovat kielellisesti moniulotteisia, huolella ajateltuja ja bonarina pieni häivähdys maagisen realismin tuoksua. Esimerkkeinä vaikkapa Tulkoon myrsky ja Iloisen kotiinpaluun asuinsijat. Uusimmassa (ja ylistetyssä) Käsky-romaanissaan hän meni mielestäni suorastaan takapakkia, vaikka stoori sinänsä onkin premissiltään vahva ja hyvin kerrottu. (Nyt on vielä huomautettava, että olen nuo suosittelemani teokset lukenut jotakuinkin niiden ilmestyttyä, joten arvio perustuu muistikuviin ja voisin tällä hetkellä sanoa niistä ehkä jotain muuta - mutta tuo mielikuva oli riittävän vahva, jotta uskalsin suositella.)

[Tero]

Miina Supisen Liha tottelee kuria. Arkista ainoastaan hyvin hullunkurisella ja tavallista arkisuutta nurin vääntävällä tavalla. Synkkää kyllä tavallaan, kun pinnan alle katsoo, mutta riemastuttavan hauskaan kaapuun verhottuna. Miehisyyttä en mitenkään tuossa onnistu näkemään, sekä mies- että naiskuvat ovat yhtä lailla erikoisia. Kieli on kyllä journalistimaisen napakkaa, mutta samalla hersyvän taipuisaa. Jos "hullunkuriset perheet" -aspekti ei karkota, kannattaa kokeilla.

[TJ]

Koska Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on jo varmaan hallussa, niin voin suositella Viivi Hyvösen Apina ja uusikuu -teosta, joka puhaltaa suomalaiseen proosaan aivan uusia, kansainvälisiä tuulia. Arkiseksi tätä ei syyttäisi edes pelle Hermanni.

Kirjan arvostelun voi katsastaa vaikkapa Helsingin Sanomien nettisivuilta:

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kiviapina+salaisuuksien+äärellä/HS20080306SI1KU02f9y

[ipa]

Laaksosen Helin Pulu uis on sekä aurinkoinen että kielellisesti timangi.

Leena Krohn tuo kyllä todellisuuden käsinkosketeltavaksi.

Sinisalo, tietty.

Luulen, että Henrik Tikkasen ja Märta Tikkasen työt olisivat oivallinen kokonaisuus.

Atenaa kannattaa Pasin lisäksi tarkastella enemmänkin: Harri Tapperin Pitkäsuisten suku on aivan ehdoton tuohon tarkoitukseen: se on sekä tarinallisesti että kielellisesti käsittämättömän upea.

ipa

[JoS]

Ai niin, ja piti mainita yksi viime vuosien ehdottomasti ilahduttavimpia kirjallisia tulokkaita, eli Juhani Känkänen. Hänen esikoisensa Toivon mukaan on kerta kaikkiaan riemastuttava kerroksellisuudessaan ja röyhkeydessään. Eikä kakkosteoskaan, nimeltään Kilttipakko, hassumpi ole. Tämä kaveri ei genrejä kunnioita!