Eating Muffins in an Agitated Manner

Räytyvä sydämeni on karavaani(sarai)

Posted by Sari

Mestariluokkaa esitettiin viimeksi Helsingissä vajaat 20 vuotta sitten. Kansallisteatterin Willensaunassa Stalinia esitti Pentti Siimes, Prokofjevia Leif Wager, Shostakovitsia Jarno Hiilloskorpi ja Zdanovia Risto Aaltonen. Se oli silloin suurmenestys, yli 200 näytäntöä. Se oli silloin myös nuoren elämäni yksi vaikuttavampia teatterikokemuksia. Kerrankin tuntui siltä että suomalaista teatteria jatkuavasti vaivaava jäykkyys, hitaus ja pakonomaisesti korostettu fyysisyys oli heitetty syrjään ja luotettu tekstiin. Kahdenkymmenen vuoden takaiset muistikuvat ovat kuitenkin hataria, se mitä produktiosta päälimmäisenä oli mielessä oli näytelmän komediallinen huippukohta jossa Zdanov, Stalin ja säveltäjät yrittävät kollektiivisesti luoda suurta kantaattia Georgialaisen Rustavelin ritarirunoelmasta.

Jos Siimes on suomalaisen näyttämötaiteen ikoni niin sitä on toki myös Pöysti, jota Kaupunginteatterin uudessa produktiossa komppaavat lähes yhtä nimekkäät Suosalo Zdanovina, Sarkola Shostakovitsina ja Roine Prokofjevina. Ohjaaja molemmissa produktioissa on sama, Kurt Nuotio. Ei siis ihme että tähänkin produktioon ovat lippujen saanti työn takana vaikka Kaupunginteatterin suuri näyttämö vetää kymmenkertaisesti sen mitä Willensauna.

Tila kuitenkin toimii jossain määrin produktiota vastaan. Mestariluokka on neljän näyttelijän intiimi näytelmä ja ainakin kaukaa parvelta katsottuna jokin näytelmän intensiteetistä katoaa tilaan, vaikka ohjaaja on pyrkinyt sijoittamaan tapahtumat lavan eteen, mahdollisimman lähelle katsojaa. Ohjaus on myös suomalaiseen tapaan liian löyhä. Turhaa tekemistä, turhia hiljaisuuksia. Teksti ei ole kuitenkaan menettänyt mitään intensiteetistään. Kissa-ja-hiiri-leikki diktaattorin ja säveltäjien välillä on edelleen vuoroin hyytävää, vuoroin hupaisaa katsottavaa.

Näyttelijöistä parhaiten minusta onnistui Sarkola Shostakovitsina. Vaikka näyttämöllä keskiössä on Stalin, pohjaa Mestariluokan idea kuitenkin Shostakovitsin kiisteltyjen postuumien muistelmien esittämään dilemmaan taiteilijan asemasta diktatuurissa. Sarkolan paksujen lasien taakse suojatuva, surullinen ja poliittisessa tilanteessa hapuileva säveltäjänörtti on mainio luomus. Roineen Prokofjev jää hiukan valjuksi, Suosalo puolestaan uhoaa ja ärjyy Zdanovina niin että sanoista on joskus vaikea saada selvää. Zdanov on näytelmän paha poliisi, kulttuuria vastaan vouhkaava filistiini. Välillä lavalla kuitenkin tuntuu unohtuvan että  tämä on Zdanovin tietoinen valinta, ei primitiivireaktio. Pöystin sanojaan hakeva Stalin on lupsakampi kuin Siimeksen luomus, kun hän ja Zdanov ensimmäisen näytöksen lopussa alkavat "soittamaan" Prokofjevin tuotantoa on shokki katsojalle melkoinen koska väkivalta tulee ei mistään.

Hyvää teatteria siis, mutta ei loistavaa. Silti, edes säällisesti esitettyjä tekstiin ennen kaikkea nojaavia näytelmiä on tässä maassa niin harvassa että tämäkin on lähde autiomaassa. Jukkakin väitti pitäneensä ja sai vielä illasta hauskan anekdooinaiheenkin :-)

Tapahtuma tv:n sivuilta on linkki pieneen viedokoosteeseen näytelmästä.

Du-Dun-Duu

Posted by Sari

Du-Dun-Duu Siskoni sai jo kesän alussa fiksun idean selatessaan juhlaviikkojen ohjelmaa. Silmiin sieltä pisti Rajattoman ja Tommi Kitin yhteistuotanto Du-Dun-Duu. Pian oli liput hankittu Finnconin jälkeiseksi viikonlopuksi ja astelimme yhdessä Alminsaliin perjantaina Ruotsi-ottelun kuuluttajan pauhatessa taustalla.

Modernia tanssia olen aktiivisemmin seurannut viimeksi 1990-luvun alkupuolella eikä se koskaan ole ollut niin keskeinen kiinnostuksen kohde että osaisin väittää aiheesta erityisesti tietäväni – lempiteoksenikin on Ensimmäinen maailmansota –maniaani liittyen jo 1900-luvun alkupuolelta, Kurt Joossin klassikko Vihreä pöytä.

Du-Dun-Duu oli monella tavalla kiinnostava taideteos, todellinen kollaboraatio Rajattoman ja Kitin tanssioiden välillä. Rajaton ei seisonut lavalla asennossa luomassa musiikkia vaan liikkui tanssijoiden lomassa, osallistui tilan muuttamisiin ja oli asusteita myöten orgaaninen osa teosta. Erityisesti tässä mielessä pidin tavasta jolla laulajat ja tanssijat rajasivat ja muuttivat tilaa nostelemalla puupenkkejä ja asettumalla eri muodostelmiin lavalle.

Du-Dun-Duu olisi helposti voinut muodostua fragmentaariseksi Rajattoman laulujen liikekuvauksiksi mutta Kitti kumppaneineen onnistui tekemään tanssiteoksesta kokonaisuuden. Usein musiikin ja rytmin kanssa kontrapunktissa liikkuva elekieli ja hiljaisuuden vallitessa esitetyt sidososat toivat työhön jatkumoa.

Lisäksi teoksen rakenne loi taitavasti jännitteitä yleisölle. Alun jazzahtavat vokaliisit olivat abstrakteja huipentuen valituksesta suoraksi itkuksi liukuvaan Mome –kappaleeseen joka sai tervetulleen epämukavan olon katsojassa taiteillessaan intiimin, traagisen ja naurettavan rajoilla. Sitä seuraavat Kirsi Kunnaksen runojen sovitukset laukaisevat jännitteen taitavasti ja antavat katsojalle jotain tutumpaa johon reagoida. Teos huipentuu kristilliseen Stabat Materiin. Chydeniuksen henkeäsalpaavan kaunis melodia yhdistyy teoksessa koreografisesti ensimmäisen kerran selkeisiin tarinankerronnallisiin elementteihin.

Samalla tavalla jännitettä teoksessa mielestäni luotiin ja laukaistiin tanssijoiden vähäisellä kanssakäymisellä. Tanssijat tuskin koskettavat toisiaan teoksen aikana eivätkä kaikissa osissa edes ota katsekontaktia toisiinsa tai laulajiin. Tästä johtuen takia, kun viimeisessä numerossa  ”Maria” kurottaa kättään koskettamaan ”Jeesusta” tuntuu tämä erityisen merkitykselliseltä.

Oli myös hauskaa vertailla kuinka erilaisesti koimme siskoni kanssa teoksen. Orgaaninen, koko kehosta lähtevä liikekieli muistutti siskoani kovasti itämaisista voimistelu/taistelulajeista joihin hän oli tutustunut ja hän kokikin teoksen kinestesian kautta tuntien kehossaan miltä liikkeet hänestä tuntuisivat. Minä taas  tulkitsin koreografiaa enemmän kuvioina ja lavalla oliijoiden välisenä kanssakäymisenä, ehkä jopa miiminä koska minulle tämä tapa liikkua oli ihan yhtä liikekokemukseni ulkopuolella kuin vaikka klassinen tanssi.

Kaikin puolin siis mielenkiintoinen iltapuhde.