Posted by Sari
Me ei koskaan päästy Lintsille pienenä. Ottaen huomioon että ensimmäinen elokuva jonka sisareni ja minä näimme elokuvateatterissa oli Dersu Uzala ja että kun Pikkukakkonen alkoi tulla televisiosta meidän täytyi neuvotella lupa olla "aikuisten puolella" puoli tuntia pitempään iltaisin, tämä ei ehkä tule suurena yllätyksenä. Me emme myöskään päässeet Lintsille varhaisteineinä kavereiden kanssa koska se oli vaarallinen paikka täynnä juoppoja ja narkkareita ja ne laitteet olivat kaikki laidastaan susia jotka tappoivat tusinoittain lapsia kesässä. Joo. Minäkin mietin joskus millä vuosisadalla vanhempani oikein elävät.
Eniveis, Linnanmäki kuuluu siis Disney-elokuvien kanssa siihen ikäpolveni yhteiseen kulttuurilliseen seinäpaperiin johon minulla ei ole ollut kosketusta ennen täysi-ikäisyyttä. Jonkinlainen kielletyn hedelmän makea tuoksu paikan yllä leijuu edelleen (se tai hattara), ja siksi ilmoittaudun aina mielelläni ystävien ja sukulaisten jälkikasvun kanssa seikkailemaan huvipuiston syövereihin. Tällä kertaa uhreina olivat 3-vuotias Kummityttö ja tämän 5-vuotias isosisko ja paimenina olivat parin vanhempien lisäksi isosiskon kummitäti miehineen.
Aurinko paistoi, väkeä ei ollut liikaa, lasten pattereissa riitti virtaa ja aikuisia oli tarpeeksi jotta jokainen pääsi nauttimaan haluamistaan vempeleistä. Eli miehet ennättivät ottaa terassilla tuopin, muut naiset kieputtivat itseään vuoristoradoissa ja muissa hirmuhärveleissä ja minä lähinnä tuhlasin rahojani pelaamalla pelejä. Lapset tietysti menivät läpi kaikki laitteet joihin pääsivät, parhaat kolmasti.
Oli myös hauskaa taas opiskella omia reaktioita lasten kanssa, näin lapsettomana ja lasten kanssa suhteellisen vähän tekemisissä olevalla on ensinnäkin invifleksi (se näkymätön talutusnuora joka määrittää kuinka kauas antaa tiitiäisen paeta ennen kuin juoksee perään) paljon lyhyempi kuin rutinoituneilla vanhemmilla, ja hakuksessa on välillä kuinka ihmisentaimeen suhtautua: lahjo, komenna vai selitä asiaa loogisesti?
Mutta hauskaa siis oli jälleen kerran. Ehkä minä vielä joku kerta uskaltaudun vuoristorataankin...
Vuoristorata on ihan musti. Voin koska tahansa Hesassa Linnanmmäen aukioloaikana tulla kanssasi vuoristorataan. Vuoristorata on niitä harvoja laitteita, joihin aikuisena olen enää uskaltautunut; paradoksaalista, sillä sehän on vanha natiseva hirsirotisko. Voi sitä puunkyllästeaineen tuoksua heti ensimmäisen nousun huipulla, juuri ennen kuin juna syöksyy pisimpään (ja pahimpaan) alamäkeensä! En muista, oliko hyppyri siinä ekassa vai tokassa syöksyssä, se voi vähän nitkauttaa selkää.
Kyllä mä sitä vuoristorataakin pelkään niin kuin kaikkia muitakin laitteita, mutta ainakin muutama vuosi sitten uskaltauduin siihen vielä. Muut lapsuuden lempilaitteet alkoivat olla jo liian pelottavia uusista hirmuhärveleistä puhumattakaan. Karohan meni aina kaikkialle, mä olin lapsenakin arempi. Ehdottomasti en koskaan suostunut mihinkään, missä olisi mennyt pää alaspäin. Enkä muuten mene vieläkään. :-)
Posted by: Omppu | July 08, 2005 at 09:38
En mene minäkään. Vaikka olen ollut siellä vasta viisi kesää töissä. :-)
Posted by: Manu | July 11, 2005 at 16:30