Posted by Sari
Du-Dun-Duu Siskoni sai jo kesän alussa fiksun idean selatessaan juhlaviikkojen ohjelmaa. Silmiin sieltä pisti Rajattoman ja Tommi Kitin yhteistuotanto Du-Dun-Duu. Pian oli liput hankittu Finnconin jälkeiseksi viikonlopuksi ja astelimme yhdessä Alminsaliin perjantaina Ruotsi-ottelun kuuluttajan pauhatessa taustalla.
Modernia tanssia olen aktiivisemmin seurannut viimeksi 1990-luvun alkupuolella eikä se koskaan ole ollut niin keskeinen kiinnostuksen kohde että osaisin väittää aiheesta erityisesti tietäväni – lempiteoksenikin on Ensimmäinen maailmansota –maniaani liittyen jo 1900-luvun alkupuolelta, Kurt Joossin klassikko Vihreä pöytä.
Du-Dun-Duu oli monella tavalla kiinnostava taideteos, todellinen kollaboraatio Rajattoman ja Kitin tanssioiden välillä. Rajaton ei seisonut lavalla asennossa luomassa musiikkia vaan liikkui tanssijoiden lomassa, osallistui tilan muuttamisiin ja oli asusteita myöten orgaaninen osa teosta. Erityisesti tässä mielessä pidin tavasta jolla laulajat ja tanssijat rajasivat ja muuttivat tilaa nostelemalla puupenkkejä ja asettumalla eri muodostelmiin lavalle.
Du-Dun-Duu olisi helposti voinut muodostua fragmentaariseksi Rajattoman laulujen liikekuvauksiksi mutta Kitti kumppaneineen onnistui tekemään tanssiteoksesta kokonaisuuden. Usein musiikin ja rytmin kanssa kontrapunktissa liikkuva elekieli ja hiljaisuuden vallitessa esitetyt sidososat toivat työhön jatkumoa.
Lisäksi teoksen rakenne loi taitavasti jännitteitä yleisölle. Alun jazzahtavat vokaliisit olivat abstrakteja huipentuen valituksesta suoraksi itkuksi liukuvaan Mome –kappaleeseen joka sai tervetulleen epämukavan olon katsojassa taiteillessaan intiimin, traagisen ja naurettavan rajoilla. Sitä seuraavat Kirsi Kunnaksen runojen sovitukset laukaisevat jännitteen taitavasti ja antavat katsojalle jotain tutumpaa johon reagoida. Teos huipentuu kristilliseen Stabat Materiin. Chydeniuksen henkeäsalpaavan kaunis melodia yhdistyy teoksessa koreografisesti ensimmäisen kerran selkeisiin tarinankerronnallisiin elementteihin.
Samalla tavalla jännitettä teoksessa mielestäni luotiin ja laukaistiin tanssijoiden vähäisellä kanssakäymisellä. Tanssijat tuskin koskettavat toisiaan teoksen aikana eivätkä kaikissa osissa edes ota katsekontaktia toisiinsa tai laulajiin. Tästä johtuen takia, kun viimeisessä numerossa ”Maria” kurottaa kättään koskettamaan ”Jeesusta” tuntuu tämä erityisen merkitykselliseltä.
Oli myös hauskaa vertailla kuinka erilaisesti koimme siskoni kanssa teoksen. Orgaaninen, koko kehosta lähtevä liikekieli muistutti siskoani kovasti itämaisista voimistelu/taistelulajeista joihin hän oli tutustunut ja hän kokikin teoksen kinestesian kautta tuntien kehossaan miltä liikkeet hänestä tuntuisivat. Minä taas tulkitsin koreografiaa enemmän kuvioina ja lavalla oliijoiden välisenä kanssakäymisenä, ehkä jopa miiminä koska minulle tämä tapa liikkua oli ihan yhtä liikekokemukseni ulkopuolella kuin vaikka klassinen tanssi.
Kaikin puolin siis mielenkiintoinen iltapuhde.
Comments