Räytyvä sydämeni on karavaani(sarai)

Posted by Sari

Mestariluokkaa esitettiin viimeksi Helsingissä vajaat 20 vuotta sitten. Kansallisteatterin Willensaunassa Stalinia esitti Pentti Siimes, Prokofjevia Leif Wager, Shostakovitsia Jarno Hiilloskorpi ja Zdanovia Risto Aaltonen. Se oli silloin suurmenestys, yli 200 näytäntöä. Se oli silloin myös nuoren elämäni yksi vaikuttavampia teatterikokemuksia. Kerrankin tuntui siltä että suomalaista teatteria jatkuavasti vaivaava jäykkyys, hitaus ja pakonomaisesti korostettu fyysisyys oli heitetty syrjään ja luotettu tekstiin. Kahdenkymmenen vuoden takaiset muistikuvat ovat kuitenkin hataria, se mitä produktiosta päälimmäisenä oli mielessä oli näytelmän komediallinen huippukohta jossa Zdanov, Stalin ja säveltäjät yrittävät kollektiivisesti luoda suurta kantaattia Georgialaisen Rustavelin ritarirunoelmasta.

Jos Siimes on suomalaisen näyttämötaiteen ikoni niin sitä on toki myös Pöysti, jota Kaupunginteatterin uudessa produktiossa komppaavat lähes yhtä nimekkäät Suosalo Zdanovina, Sarkola Shostakovitsina ja Roine Prokofjevina. Ohjaaja molemmissa produktioissa on sama, Kurt Nuotio. Ei siis ihme että tähänkin produktioon ovat lippujen saanti työn takana vaikka Kaupunginteatterin suuri näyttämö vetää kymmenkertaisesti sen mitä Willensauna.

Tila kuitenkin toimii jossain määrin produktiota vastaan. Mestariluokka on neljän näyttelijän intiimi näytelmä ja ainakin kaukaa parvelta katsottuna jokin näytelmän intensiteetistä katoaa tilaan, vaikka ohjaaja on pyrkinyt sijoittamaan tapahtumat lavan eteen, mahdollisimman lähelle katsojaa. Ohjaus on myös suomalaiseen tapaan liian löyhä. Turhaa tekemistä, turhia hiljaisuuksia. Teksti ei ole kuitenkaan menettänyt mitään intensiteetistään. Kissa-ja-hiiri-leikki diktaattorin ja säveltäjien välillä on edelleen vuoroin hyytävää, vuoroin hupaisaa katsottavaa.

Näyttelijöistä parhaiten minusta onnistui Sarkola Shostakovitsina. Vaikka näyttämöllä keskiössä on Stalin, pohjaa Mestariluokan idea kuitenkin Shostakovitsin kiisteltyjen postuumien muistelmien esittämään dilemmaan taiteilijan asemasta diktatuurissa. Sarkolan paksujen lasien taakse suojatuva, surullinen ja poliittisessa tilanteessa hapuileva säveltäjänörtti on mainio luomus. Roineen Prokofjev jää hiukan valjuksi, Suosalo puolestaan uhoaa ja ärjyy Zdanovina niin että sanoista on joskus vaikea saada selvää. Zdanov on näytelmän paha poliisi, kulttuuria vastaan vouhkaava filistiini. Välillä lavalla kuitenkin tuntuu unohtuvan että  tämä on Zdanovin tietoinen valinta, ei primitiivireaktio. Pöystin sanojaan hakeva Stalin on lupsakampi kuin Siimeksen luomus, kun hän ja Zdanov ensimmäisen näytöksen lopussa alkavat "soittamaan" Prokofjevin tuotantoa on shokki katsojalle melkoinen koska väkivalta tulee ei mistään.

Hyvää teatteria siis, mutta ei loistavaa. Silti, edes säällisesti esitettyjä tekstiin ennen kaikkea nojaavia näytelmiä on tässä maassa niin harvassa että tämäkin on lähde autiomaassa. Jukkakin väitti pitäneensä ja sai vielä illasta hauskan anekdooinaiheenkin :-)

Tapahtuma tv:n sivuilta on linkki pieneen viedokoosteeseen näytelmästä.