Posted by Sari
Vähän aikaa sitten hesarissa oli kummallinen ja tarkoitukseton artikkeli, (voi olla maksumuurin takana) jossa meuhkattiin siitä, että Anna ja Runotyttö-kirjojen kirjoittaja Lucy Maud Montgomery ei ollut onnellinen elämässään ja avioliitossaan ja teki lopulta itsemurhan. Kirjoittajan mielestä tämä jotenkin teki tyhjäksi kirjailijan elämäntyön ja merkitsi, että tyttökirjojen lukijat ovat eläneet jossain valheen alhossa kaikki nämä vuodet. Mitään yhtä typerää en ollut pitkään aikaan lukenut, mutta koska olin juuri samaan aikaan lukemassa Caroline Fraserin elämänkertaa Laura Ingalls Wilderista, Pieni talo -sarjan kirjoittajasta, ajattelin ennen kaikkea, että mahtaisi artikkelin kirjoittajan pää räjähtää, jos tietäisi mitä kaikkea Ingalls Wilder unehutti pois uudisraivaajaelämää käsittelevästä lastenkirjasarjastaan.
TV-sukupolven lapsille Wilderin tarinat ovat vielä tutumpia Michael Landonin tuottamasta 9 kautta pyörineestä TV-sarjasta mutta kyllä minä siitä huolimatta muistan kantaneeni vihreäkantiset romaanit kotiin kirjastosta pari kerrallaan. Suosikkini lapsena oli Pitkä talvi preerialla, jossa oli todellista jännitystä: löytävätkö Almanzo ja viljakuorma perille tuulen tuiskusta vai nääntyykö kaupunki nälkään? Nyt aikuisena täytyy sanoa, että Pieni talo preerialla -kirjan harkitut sanankäänteet, rauhallinen tempo ja kuvauksellisuus tekevät siitä niin lyyrisen ja samalla vaatimattoman, että se lienee suosikkini.
Yhdysvalloissa kirjoilla on edelleen ikoninen asema köyhän mutta itsellisen ”manifest destinyä” toteuttavan rajaseutuperheen elämän kuvauksena, ja ihan omia juonenkäänteitä ja hahmoja sisältänyt TV-sarja toi puolestaan idyllisen ydinperheen rajaseutuelämän 1970-luvun Vietnamin ja Watergaten repimiin koteihin.
Fraserin elämänkerta on ensimmäinen, joka asettaa Wilderin ja hänen perheensä elämän historialliseen kontekstiin. Tosin totuudenmukaisempaa olisi ollut panna kanteen myös Lauran tyttären Rose Wilder Lanen nimi koska kirja pitkälti kuvaa molempien naisten elämää ja heidän välistä suhdettaan.
Isä ja äiti Ingallsin tarina on loppujen lopuksi epäonnistumisten kavalkadi. Wisconsinin, Minnesotan, Iowan, Kansasin ja lopulta Etelä-Dakotan erämaissa ja preerioilla ei pienmaanviljelyksellä lopulta ollut jakoa. Maa oli liian köyhää ja ilmasto liian vihamielinen. Jos viljaa eivät vieneet myrskyt tai kuivuus, sen veivät valtavat heinäsirkkaparvet. Ingallsit eivät koskaan onnistuneet elämään maanviljelyksellä, asuttamansa uudistilat he joutuivat kerta toisensa jälkeen myymään tai hankkimaan lisätuloja muualta. Laura joutui jo pikkutytöstä asti auttamaan perheen toimeentuloa käymällä töissä, pieni talo Kansasin preerialla oli rakennettu luvatta intiaanien maille ja kerran perhe joutui lähtemään yön selkään Iowan Burr Oaksista, kun isä Ingalls ei pystynyt maksamaan velkojaan. Laura selvästi lähes palvoi isäänsä, eikä hänen kirjoissaan puolella sanallakaan viitata siihen, että olosuhteiden lisäksi perheen kohtaloihin vaikutti paljolti myös Charles Ingallsin lyhytjänteisyys ja kykenemättömyys nähdä valintoihinsa sisältyviä riskejä.
Mitä Wilderiin itseensä tulee, hän ja Almanzo muuttivat muutaman avioliittovuoden jälkeen Etelä-Dakotasta ensin joksikin aikaa Floridaan ja palattuaan sieltä lyhyeksi ajaksi takaisin, vuoden 1893-laman myötä lopullisesti pois rajaseuduilta Missouriin. Siellä he asuivat Rocky Ridge -farmilla ja läheisessä Mansfieldin kaupungissa eläen aika lailla kädestä suuhun kunnes Wilderin 60-vuotiaana suuren laman pyörteissä aloittama lastenkirjasarja alkoi myydä.
Wildereiden tytär Rose, itsekin kirjailija ja äitinsä tekstien ensimmäinen lukija ja toimittaja, kärsi luultavasti diagnosoimattomasta maanis-depressiivisyydestä. Hän ei osannut juurtua paikalleen, tuhlasi maanisen vaiheen aikana suuria summia rahaa ja otti siipiensä suojaan erinäisen määrän nuoria miehiä, epävirallisesti adoptoituja poikia täyttämään perheen tarvetta. On myös väitetty, että hän haamukirjoitti äitinsä kirjat. Fraser kuitenkin todistaa uskottavasti niin äidin ja tyttären välisen kirjeenvaihdon kuin tyylillisten seikkojen avulla tämän olleen epätodennäköistä. Lanella varmasti oli suuri merkitys sarjan käsikirjoitusten muokkaajana, mutta teksti on Wilderin käsialaa. Lanen kirjallinen tyyli on paljon dramaattisempaa kuin hänen äitinsä varsin arkipäiväinen tapa kuvata elämäänsä. Rose Wilder Lanesta elämänkerta ei muutenkaan jätä kovin positiivista kuvaa. Hän vihasi Rooseveltia ja New Dealia, ja oli Ayn Randin ohella yksi johtavia varhaisia libertaarisia polemisteja. Se että hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat kerta toisensa jälkeen käyttäneet hyväkseen liittovaltion tukea hankkimalla Homestead-lain pohjalta viljelymaata, oli hänen mielessään aivan toinen asia kuin New Dealin avustusohjelmat. Äitinsä teoksia hän piti amerikkalaisen individualismin riemuvoittona: toimeentulon rajoilla ponnisteleva perhe tulee niissä toimeen ilman valtion avustuksia.
Prairie Fires sijoittaa mainiosti Ingallsin perheen tarinan historialliseen kontekstiin ja antaa Wilderin muistelmia ja lastenkirjoja realistisemman kuvan perheen yrityksistä löytää pysyvä koti ja toimeentulo. Kirjan painopiste on kuitenkin aikuisen Lauran ja Almanzon sekä Rosen elämässä ja Pieni talo -kirjojen syntyprosessin kartoituksessa. Vain ensimmäinen kolmannes sijoittuu Laura Ingalls Wilderin lapsuuteen ja nuoruuteen joka ehkä lukijoita kuitenkin eniten kiinnostaa.
Itse jäin tabletin sammutettuani miettimään vielä kahta asiaa. Ensinnäkin oli jotenkin kovin jännittävää tajuta, että viikkoja tai kuukausia katetuilla vankkureilla uudistilaa raivaamaan matkustanut Wilder ennätti vanhoilla päivillään nähdä reittilentojen arkipäiväistymisen ja matkusti itsekin lentäen tytärtään tapaamaan. Toiseksi kirja muistutti sukupolvien ketjun hauraudesta: Charles ja Caroline Ingallsin viidestä lapsesta vain Lauralla oli omia lapsia. Rosen kuoltua lapsettomana sammui sukuhaara siihen.
Comments