Posted by Sari
Yhdysvaltain sisällissota voittaa selvästi sisällissotien googletaistelun – muut sisällissodat Marvelin ehkä typerimmästä tarinakokonaisuudesta ikinä puhumattakaan jäävät kauas taakse. Sodan tapahtumat, syyt ja seuraukset, elävät edelleen yhdysvaltalaisten eri identiteeteissä, eivätkä historioitsijat edelleenkään ole yksimielisiä siitä miksi sota syttyi, saatikka mitä siitä seurasi.
Kyseinen sota lienee tutuin suurelle yleisölle Ken Burnsin aikanaan kaikki katsojaennätykset rikkoneesta dokumenttisarjasta, joka yhdentoista tunnin aikana käy lävitse sisällissodan tapahtumia valokuvien, aikalaistodistusten ja aikakauden musiikin avustamana. Asiantuntijoita se käyttää suhteellisen vähän, ja niistä eniten Shelby Footea, karismaattista kirjailijaa, jonka kolmiosainen sisällissodan historia nojaa pitkälti Etelävaltioiden hellimään kuvaan sodasta ja jälleenrakennuksesta aikakautena, jossa ylväs herrasmiesten etelä hävisi sodan resurssien puutteessa barbaarisen teollistuneen pohjoisen marssiessa heidän maidensa ja kulttuurinsa yli.
Dokumentin kohdeyleisönä ovat myöskin hyvin selvästi valkoiset amerikkalaiset. Vaikka Frederik Douglassin romanttinen profiili ja hänen kirjoituksensa tulevat sarjassa tutuksi ja professori Barbara Fields pääsee kertomaan sodasta orjien näkökulmasta, keskittyy dokumentti kuitenkin loppujen lopuksi yksittäisiin valkoisiin henkilökuviin, ystävien ja sukujen jakautumisen dramaattiseen ironiaan, kenraaleihin ja heidän taisteluihinsa. Sota on dokumentissa Footen sanojen mukaan perheriita, ja tämä rajoittaa kovasti tulkintaa ja näkökulmia. Kun Burns zoomaa etelävaltioiden ja unionin sotilaisiin muistelemassa yhdessä menneitä Gettysburgin taistelun 50-vuotisvuotismuistopäivän kuvissa, luo hän lohduttavan mutta ei kovinkaan totuudenmukaisen kuvan sodasta, jonka vaikutukset näkyvät edelleen. Ja silti etelässä protestoitiin dokumentin toistavan liikaa pohjoisen sotatulkintoja.
Hiukan ennen dokumenttia, professori James M McPherson Princetonin yliopistosta julkaisi sisällissotaa käsittelevän teoksensa ”The Battle Cry of Freedom” osana Oxford University History of United States -sarjaa. Tämä Pulizer-palkittu opus on edelleen, kolmisenkymmentä vuotta jukaisunsa jälkeen suosituin yksiosainen sisällissodan historia. McPherson, joka on julkaissut kymmeniä kirjoja sisällissodasta ja on eittämättä tämän hetken arvostetuin sodan asiantuntija, ei tunne sympatiaa ”Lost Cause” -selityksille. Artikkelissaan ”The Long-Legged Yankee Lies” vuoden 2007 esseekokoelmassaan ”This Mighty Scourge”, McPherson jäljittää suorastaan hyytävästi, kuinka etelävaltiot kirjoittivat sodan uudelleen koulukirjoissa. Battle Cry of Freedom antaa myös huutia sille väitteelle, että Etelävaltiot erosivat unionista puolustaakseen osavaltioiden itsemääräämisoikeutta. Orjuus oli se kysymys, joka nousi osavaltioiden oikeuksien edelle, kuten vuoden 1850 karanneiden orjien palauttamista koskeva laki osoittaa. Osavaltioiden oikeudet -argumentti, McPherson kirjoittaa, oli aina enemmänkin keino jonkin muun tavoitteen saavuttamiseksi kuin itseisarvo.
Kun Yhdysvallat oli laajenemassa länteen, ja Etelävaltiot jäämässä selkeästi jälkeen pohjoisesta erityisesti teollistumisen moottorina toimineesta liikenteen vallankumouksessa, alkoivat kulttuurilliset ja aatteelliset erot etelän ja pohjoisen välillä tulla yhä selvemmiksi. Mikäli uudet osavaltiot liittyisivät unioniin ei-orjaosavaltioina, menettäisivät etelävaltiot selkeästi asemaansa liittovaltion lainsäädäntöelimissä – asemaa jota oli tähän asti avittanut se että väestönlaskennassa orjan laskettiin vastaavan 3/5 vapaata kansalaista ja näin 4 miljoonaa etelän orjaa lisäsivät etelävaltioiden edustajainhuoneen edustajien määrää. Lisäksi vaikka suurin osa pohjoisvaltalaisista ei välittänyt etelän orjien kohtalosta tuon taivaallista, orjuuden vastustajat kävivät vuosi vuodelta äänekkäämmiksi ja niin traagiset tarinat orjien kohtaloista etelässä kuin palauttamislain voimaantulon jälkeiset oikeusjutut lisäsivät abolitionismin suosiota. Näin jo Yhdysvaltojen perustamisasiakirjoihin leivottu jännite laukesi lopulta aseelliseksi konfliktiksi Abraham Lincolnin vaalivoiton myötä.
Yhdessä asiassa McPherson on samoilla linjoilla Burnsin dokumentin kanssa. Kirjan keskiössä on sisällissodan sotahistoria. Toki poliittinen toiminta, sodan talousvaikutukset ja sosiaalihistoriakin tuodaan kaikki esille, ja ensimmäiset luvut sotaan johtaneesta kehityksestä ovat erinomaisia, mutta painopiste on silti sotahistoriassa. Amerikkalaisten upseerien koulutus, heidän edellinen käymänsä sota (Meksikon sota 1846-48) ja sodan alussa yleisimmät aseet - rihlaamattomat musketit - merkitsivät, että varsinkin sodan alussa katsottiin taaksepäin kohti Napoleonin sotien taistelutaktiikkaa. Gettysburgin taistelun ”Picket’s Charge” kuulostaa kovasti romanttiselta ryntäykseltä kohti vastustajan linjoja. Tosiasiassa sotilaat marssivat tarkoin harjoiteltuina muodostelmina ja rumpujen tahdittamana kohti ylemmäksi muurin taa linnoittautunutta vihollista arvattavin seurauksin.
Kuten sodassa aina, sotatekniikka kehittyi. Rautateiden ja jokien käyttö logistiikan apuna, rihlatun kiväärin yleistyminen ja rautakylkiset joki- ja rannikkoalukset muuttivat kaikki sodankäynnin luonnetta. US. Grantin miehet eivät olleet millään tavalla rakentaneet tai kaivaneet varustuksia leirinsä ympärille Shiloh’ssa vuonna 1862 ja tulivat Albert Sidney Johnsonin ja P.G.T. Beauregardin joukkojen yllättämäksi - jos nyt ei ihan aamukahvia nauttiessaan niin melkein. Gettysburgissa 1963 Little Round Topin huipulla pohjoisvaltioiden rintaman vasenta laitaa puolustanut Joshua Chamberlain johti joukkonsa koulukirjamanööveriin hyökkääjiä vastaan ammusten ollessa lopussa: hän komensi vasemman laitansa hyökkäämään pistimin kohti vihollista suuressa kaaressa kuin ovi, joka kääntyy saranoillaan.
Overland campaign Virginiassa 1864 oli aivan toisenlaista sotaa: Lee kaivautui asemiin, jota Grantin sotilaat eivät onnistuneet valloittamaan. Grant lähti kiertämään Leen asemia ja estääkseen armeijaansa joutumaan saarrokseen, Lee liikkui uuteen paikkaan Grantin tielle ja linnoittautui sinne. Sodan loppuvaiheissa olisi tuskin tullut kuuloonkaan, että armeija ei kaivautuisi asemiin joka kerta kun pysähtyi.
Battle Cry of Freedom on erinomainen perusteos, mutta toki välttämättä kirjoitusajankohtansa näköinen. Kolmenkymmenen vuoden aikana on sisällissodasta julkaistu valtava määrä lisää tutkimusta – Helkasta löytyi sopivasti esimerkkinä käytettäviksi peräkkäin julkaisupäivämäärän mukaan teokset ”Sex and the Civil War” ja ”The Religious Life of Robert E. Lee”. Uuden tutkimuksen myötä sisällissodan tutkimukseen on löytynyt uusia näkökulmia, jotka täydentävät kokonaiskuvaa ja hilaavat sitä pois liiallisesta painotuksesta sota- ja henkilöhistoriaan. Silti, harva miehen (tai naisen) ikään ehtinyt historiateos on säilyttänyt asemansa yhtä hyvin kuin McPhersonin opus.
Comments