Eating Muffins in an Agitated Manner

15. Louhikärmeen talo

Posted by jukkahoo

Kuten kaikki tiedämme, House of the Dragon on George R. R. Martinin Tulen ja Jään laulun maailmaan sijoittuva kertomus Targaryenin suvun vaiheista jokunenkin vuosi ennen Valtaistuinpelin tapahtumia. Sen sijaan, että olisi kirjoittanut valmiiksi sen sarjansa kuudennen (?) osan, Ykä päätti kirjoittaa luomalleen maailmalle Silmarillionin. Ja koska hän todellakin osaa paukuttaa näyttöpäätettä, tekstiä tuli uin sudelta... Ja yhtäkkiä Martinilla oli taas uusi "sarja" käsissään, jota on sitten julkaistu eri muodoissa, kuten esimerkiksi "romaaniksi" kutsuttuna kaksi-osaisena Fire and Blood -teoksena, jonka osa tv-sarja House of the Dragon on.

Lienee sanomattakin selvää, että Fire and Bloodin toinen osa on jonkin verran myöhässä.

Vaan miten pitää vanha taika pintansa? Game of Thronesin ensimmäiset kaudet olivat varsin viihdyttävää korkeafantasiaa railakkaalla lisäyksellä seksiä ja väkivaltaa, poliittista kähmintää ja myriadeja henkilöhahmoja. Vaikka sarjan koheesio katosi loppua kohden ja ratkaisut, joita tehtiin alkuperäistekstin kanssa sekä ilman sitä, eivät olleet aina niin erityisen onnistuneita, olihan sarja kokonaisuudessaan jotain ennen näkemätöntä. Se osoitti lopullisesti kaikille, että sitä kaikille "tuttua" fantasiaa voidaan tehdä myös televisiolle niin, että se näyttää fantastiselta.

Ja aika samaltahan tämä uusi sarja näyttää. Samaa väkivallan, seksin ja juonitteluiden kudelmaa, ainoastaan jokunen vuosisata ennen GOTtia. Kun alkuperäistä sarjaa tehtiin seitsemän vuotta, niin on aika selvää, että jos budjetti on edes sinne päin, niin kuvasto on kohdallaan ja tiedetään aika hyvin, missä mennään. On Targaryenit ja kaikki muut suvut, on tutut tapahtumapaikat ja on LOUHIKÄÄRMEITÄ! 

Nyt on isoa ja pientä liskoa, niillä lennellään, ne kylvävät kauhua ja tuovat kivasti jännitteitä muassaan. Tosin hahmojen välillä riittää jännitteitä ihan riittävästi ilmankin, onhan Martinin kirjasarjan leipä ja levite juurikin vallan tavoittelun kiihkeä pyrkimys, selkäänpuukotus ja kaikenkarvainen juonittelu. Jota todellakin on. Yllättävänkin onnistunutta.

Pitäisin nimittäin aika onnistuneena tuotantona sellaista kertomusta, jossa tekijä(t) saavat minut pitämään hahmoja vastenmielisinä ja sitten, kun olen hetken osannut käyttää järkeäni tunteiden sijaan, todellakin pitämään henkilöhahmojen toiminnasta, oli se toiminta sitten vaikka kuinka ikävää ja vastenmielistä. Osansa on toki hyvällä näyttelijällä, mutta tässä on muutamakin niljake, joka ei välttämättä täytä hyvän, ehkä enemmänkin kompetentin näyttelijän saappaita.

Paddy Considine "hyvänä" kuninkaana on todella oivallinen; Matt Smith ei näyttäisi osaavan tehdä onnistunutta roolisuoritusta (oli se sitten tosiaan hyvä tai paha); Milly Alcock ja Emma D'Arcy kruununperillisenä ovat molemmat oivallisia ja tekevät Rhaenyrana todella kokonaisvaltaista suorittamista erilaisten tunteiden, tilanteiden ja erityisesti vastoinkäymisten suhteen; Rhys Ifans, Ewan Mitchell ja erityisesti Olivia Cooke ovat myös ihanan moniulotteisia hahmojensa luomisessa. Useampi hahmo vaihtaa esittäjäänsä kauden puolivälissä ja sanoisinko, että aika hyvin se rooli otetaan vastaan, erityisesti tulevan sisällissodan vastapuolet Rhaenyra ja Alicent (Emily Carey(Cooke), joiden välillä on kaikkien kymmenen jakson aikana sellainen viritelmä, että oksat pois. Parhaista kavereista pahimmiksi vihollisiksi ja matka sinne on kiusallisen nähtävissä ja luonnollinen, aikakauteensa, ihmisiin ja vallanjaottamisen turvaamiseen katsoessa. 

Olen hieman yllättynyt siitä, miten paljon loppupeleissä sarjasta itse asiassa pidin/pidän. Ne GOTin viimeiset kaudet ja surkea lopetus eivät ns. lupailleet liikoja, mutta hups vaan, niin se vallanperimyksen verinen välienselvittely vei mukanaan. 

Ei tämä neroutta ole, erittäin toimivaa viihdettä sen sijaan. Onko parempi kuin GOT parhaimmillaan? Enpä tiedä, mutta koukuttavia juonikuvioita (joista toki useamman näkee jos välittää katsoa öögat auki) ja kihisyttävän kurjia kavereita juonittelemassa. Aijai, tuo pahuksen lordi Larys... Mikä konna!

Toista kautta odotellessa.

Tämä OHAKUNE limonaati on aika hauska, jos kohta hieman hinnakas. Lime and Hops juomassa on kiva, mieto humala maku, kuivahko suutuntuma eli se ei ole millään muotoa makea, siinä on sitä nimestäkin löytyvää sitrusta, mutta ei mitenkään erityisen paljon. Muitakin makuja löytyy, mikä kiva juttu ompi. Ovat muuten Tuomaan markkinoilla ihan kojun kanssa. Tekevät myös kombuchaa, joten kannattaa katsoa etikettiä tarkasti. Ellei sitten pidä kostean villasukan mausta. 

8. Galaksienvälinen

Posted by jukkahoo

Tänään kaapista tarttui kouraani Force Majeure. Kyseessä on belgialainen alkoholiton kriek. Tämä maistuu kyllä ihan aidolta asialta, paitsi kun jälkimaussa pitäisi maistua jonkinlainen humalan puru, niin eipä tunnu. Kun ottaa hieman isomman suupaisun, niin jonkinlainen hento muistuma sieltä on havaittavissa, kas, onhan tässä prosentteja vajaat 0,5% kuitenkin. Ehkä se vähäinen määrä mallasta ja humalaa, mitä tässä ainesosien mukaan on, välittyy. Kirsikka kyllä muistuttaa olemassa olostaan ja huolella. Oikein hauska. On makeampi kuin useimmat maistamani kriekit.

Hätätilan kohdalle iskiessä, tämä on oikeinkin sopiva "force majeure" välittömämpään kirsikkaolusen himoon.

Joskus tapahtuu niin, että sitä vain aloittaa tekemään jotain ilman suurempaa suunnitelmaa ja lopputulos osoittautuu iloiseksi yllätykseksi. TV-sarjojen kanssa näin käy aina välillä: Diablero, Misfits, Truth-Seekers, The Fades, Timeless, Travelers, The Almighty Johnsons tai Crazyhead. Lisään tähän joukkoon nyt kriitikoiden vähättelemän ja katsojien hyljeksimän viime vuoden Intergalacticin.

Intergalactic on sarja, jossa joukko naisvankeja kaappaa haltuunsa avaruusaluksen, jolla heitä ollaan viemässä vankiplaneetalle. Joukossa on niin kapinallisia, murhaajia kuin myös syytön poliisi, joka lavastetaan sarjan alussa syylliseksi. Ei vähiten siksi, että hänen äitinsä näyttäisi olevan poliittisesti melko autoritaarisen Commonwealthin ylin poliisiviranomainen. Hieman villimpien rikollisten joukossa on myös autereisen ihanan Natasha O'Keeffen (tuttu Misfitsien viimeisiltä kausilta) esittämä tiedehenkilö ja kapinaliiton perustaja. Suunnitelmana on matkata myyttiseen Arcadiaan, johon Commonwealthin kova koura ei yletä. Sitten sattuu ja tapahtuu.

Intergalactic ei ole maailman paras scifi-sarja, eikä sen erikoisehvektit ole aivan sieltä kirkkaimmasta kärjestä. Sen henkilökaarti on stereotyyppejä pullollaan ja juonenkäänteet yhtälailla yllätyksettömiä kuin itsestäänselvyyksiä. Mutta sillä on sydäntä ja tunnetta ja näyttelijäkaarti, joka antaa kaikkensa. Ja se on lähes täydellinen tämän päivän versio nais-painotteisesta Blake's 7 -sarjasta. Ilman Servalania ja tämän iltapukuja. Täytyy tyytyä Parminder Nagran tyköistuvaan jumppapukuun. 

Ihana, pöhkö sarja, joka vähemmän yllättäen jää ns. kesken, kun Sky veti johdot irti ensimmäisen kauden jälkeen. Sääli, olisi ollut hauska nähdä, mihin kaikkialle nyt kesken jääneet tarinanpätkät ja henkilökehittely olisi johtanut. 

7. Tähtien sotaa

Posted by jukkahoo

Täytin 10 vuotta ja pääsin elokuvateatteri Savoyhin katsomaan sen ensimmäisen ja aidon Tähtien Sota -nimisen elokuvan. 45 vuotta myöhemmin on vaikea laittaa noita tuntemuksia sanoiksi, mutta mikään ei tuntunut sen jälkeen enää samalta. Se ensimmäinen kohtaus ja SE avaruusalus, joka ei koskaan loppunut. Kaikki ne legendaarisiksi muodostuneet kohtaukset, lausahdukset, hahmot ja musiikki... täydellistä.

Vaan eihän se siihen tietenkään jäänyt. Tuli jatko-osa, joka olikin sitten sarjan viides (5!) osa. Ja seuraava osa. Ja pitkähkön odotuksen jälkeen esiosat ja viimein loput jatko-osat. Sillä välin oli syntynyt kokonainen teollisuuden laji, sarjakuva/kirja/peli-konglomeraatti. Useimmiten nämä jatkotuotteet eivät erityisemmin säväyttäneet, mutta kaikkiin oli pakko tutustua. ainakin niin kauan kun se oli jollain tavalla järkevästi mahdollista. Sitten kaikkea oli vain yksinkertaisesti liikaa, mutta audiovisuaalinen viihde piti silti katsastaa.

Osa myöhemmästä tuotannosta on ihan kivaa ja kelvollista. Rogue One on kelpo elokuva, viimeisen trilogian osissa on komeita kohtauksia ja Solokaan ei  ole aivan niin huono kuin ansiokkaimmat kritisoijat sanovat. 

Vaan kuinka on tv-sarjojen laita? Animaatioitakin on tutkailtu, vaikka en tavallisesti ole taidemuotoon erityisen ihastunut. Rebelsit, Resistance, Droids ja mitä näitä nyt on, eivät erityisemmin onnistuneet säväyttämään satunnaisten suositeltujen jaksojen perusteella, mutta Bad Batch maistui ihan kohtuullisen kivuttomasti. Animaatiotyyli oli edelleen sitä näiden sarjojen kulmikasta, mutta se ei häirinnyt lainkaan niin paljon kuin esimerkiksi Kloonisotien vastaava alkuperäinen. Ryhmä Rämä on myös aika hauska kokooma ja siinä missä joku nimeltä mainitsematon palkkionmetsästäjä on kiusallisen tönkkö omassa sarjassaan, näiden kavereiden keskinäinen koheesio toimii ja nuorisoliitännäinen on hauska lisä tiimiin. Odotan toista kautta ihan positiivisella mielellä. 

Mutta koska suoratoistopalvelut räjähtivät ihan villeiksi ja erilaista sisältöä tarvittiin todella runsaasti, eikä cgi ollutkaan enää mahdottoman kallista, niin Tähtien Sota siirtyi myös oikeiden näyttelijöiden voimin kuvaruudulle. Ensin tuli Mandalorian, sitten Boba Fettin kirja, Obi-Wan Kenobi ja Andor. Ja kun alkuun on päästy, niin jatko-osia edellisiin, mutta tulossa on myös Ahsoka, Skeleton Crew, Acolyte ja Lando! Mitä seuraavaksi: Max Rebon Haluatko Tähdeksi? Momaw Nadonin puutarhanhoito-ohjelma? 

Joka tapauksessa. Mandalorian on kohtuullisen hauska western/samurai -pastissi Tähtien Sodan maailmassa. Sen yksinäinen sankari on varustettu kypärällä, josta kaikki fanit ovat olleet tohkeissaan jo ensimmäisestä elokuvasta lähtien. Sarjan päähenkilö edustaa hiljaista, mutta kuolettavan vaarallista, rehtiä ja sanansa mittaista palkkionmetsästäjää, jonka kulttuuri perustuu kunniaan ja taisteluun. Sarjan jaksot ovat lyhyitä, noin puolen tunnin vinjettejä, joissa on yksinkertainen skenaario, Mando saapuu paikalle ja hoitaa tilanteen kotiin. Tätä toistetaan erilaisissa ympäristöissä.

Ensimmäinen kausi piti sisällään jatkuvajuonisen "Baby Yoda" -kuvion, jossa palkkionmetsästäjämme ei sitten osannutkaan toimia sopimuksen mukaisesti, vaan päätti neuvotella sen uusiksi. Toisella kaudella pikku-Yoda pitäisi sitten toimittaa jedin tykö, mutta matkalla kohdataan odotettuja vaikeuksia. Lopuksi Luke Skywalker-cgi saapuu paikalle ja näyttää, että kuka se onkaan universumin kovin bad ass. 

Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä enemmän se saa lihaa luidensa ympärilleen ja - valitettavasti - sitä vähemmän kiinnostava siitä tulee. Sarja pysyy ihan viihdyttävänä katselukokemuksena, mutta se mikä aluksi oli hauska avaruuslänkkäri, on ennen pitkää faneille tehtyä serviceä, erilaisine tuttuine (niin elokuvista kuin sarjakuvista ja peleistä) hahmoineen. Niin selkäpiitä värisyttävä kohtaus kuin Luken imperiumin joukkojen tuhoaminen valomiekan ja VOIMAN avulla onkin, niin se on lopulta vain yksi monista faneille suunnatuista "lahjuksista". Juoni on tässä vaiheessa jo melko tylsää räiskintää ja enemmän vanhaa samaa. Mikä siis edelleenkin, on ihan viihdyttävää. Tietyllä tavalla on kuitenkin hienoa, että sarjan ylivoimaisesti liikuttavin kohtaus on palkkionmetsästäjädroidi IG-11:n "kuolema". Hahmo tekee sarjassa kuitenkin kohtuullisen draaman kaaren murhaavasta metsästäjästä uhrautuvaksi lapsenvahdiksi. Liekö Taika Waititin kolmen parhaan roolisuorituksen joukossa, mene tiedä?

Kolmatta kautta odotellessa, Mando tekee "kameon" Boba Fettin sarjassa. Tai, oikeastaan, varastaa siitä kaksi jaksoa omakseen. Nämä kaksi ovat myös koko Boba Fettin Kirjan parhaat jaksot, sillä tekijätiimi on kyllä onnistunut tekemään tuosta kiinnostavasta palkkionmetsästäjästä melko... mitäänsanomattoman ja tylsän hahmon. Asiaa ei auta Temuera Morrisonin jäykkä esiintyminen, josta hän päästää irti vain satunnaisesti. Näissä hetkissä on kuitenkin jotain tenhoavaa hulluutta, joka kiehtoo. Sanotaanko, että sarjan paras kohtaus on Mandalorianin toisen kauden päätösjakson lopputekstien jälkeinen kohtaus, jossa Boba ja Fennec ottavat mittaa Bib Fortunasta. Siinä missä Mandalorian on koko lailla "Lone Wolf and a Cub meets Fistful of Dollars" on Boba Fett jotain "Rio Bravo Tanssii susien kanssa", jossa valitettavasti kummankaan elokuvan parhaat puolet eivät tule esiin. John Waynen tilalla on Gabby Hayes ja Wind in His Hairin sijaan meillä  on Black Krrsantan, tuo köyhän miehen Chewbacca.

Ja jotta Boba Fett ei jäisi Tähtien Sota tv-kaanonin surkeimmaksi tuotokseksi, päättivät rahanteosta kiinnostuneet tahot lahjoittaa maailmalle Obi-Wan Kenobin.

Ben Kenobi piileskelee keisaria ja oppipoikaansa Tatoiinella, jossa hän pitää silmällä nuorta Luke Skywalkeria. Kun Bail Organa käy pyytämässä Obi-Wania pelastamaan kidnapatun tyttärensä Leian, alkaa tapahtua. Pelastusoperaatio on ns. lastenleikkiä, mutta kun viimeisiä jedejä metsästävät inkvisiittorit havaitsevat VOIMAN toiminnassa, alkaa tapahtua. Darth Vader (for it is HIM!) lähtee karkulaisten perään ja koska aiemmin kirjoitettu juoni niin vaatii, Ben ja Anakin taistelevat. Ben ottaa huolella köniinsä, palaa pahanpäiväisesti ja Leia päätyy nyt inkvisiittori Kolmannen Sisaren haltuun.

Ben ja häntä avustanut ex-imperialisti Tala hyökkäävät inkvisiittoreiden päämajaan, jossa Leian on vankina, ja alkaa tapahtua. Obi-Wan löytää lukemattomia kuolleita jedejä säilöttyinä, pelastaa Leian ja etsiytyy kapinallisten "maanalaisen rautatien" mukaan. Darth Vader melkein tappaa Kolmannen Sisaren, mutta kun tämä kertoo asettaneensa Leian lelun sisään jäljittimen, alkaa tapahtua. Ennen pitkää ekskrementti lentää tuulettimeen, Kolmas Sisar yrittää tappaa Vaderin, saa valomiekasta ja jonkin ihmeen ansiosta ei pelkästään jää eloon, vaan myös lähtee Tatoiinelle, koska sieltähän se Obi-Wan on kotoisin.

Tällä välin Obi-Wan ja Anakin ottavat mittaa toisistaan, Mestari-jedi muistaa, miten VOIMA toimii ja Darth Vader on lyöty. Koska aiemmin kirjoitettu juoni niin  vaati, Ben ei tapa hirviötä, vaan "Sääli pidätteli hänen kättään. Sääli ja armo: ei iskua ilman syytä." Eikä Kolmaskaan Sisar ole enää paha, vaan kaikki ovat onnellisia lopussa ja Obi-Wankin näkee vihdoinkin Qui-Gon Jinnin haamun. 

Obi-Wan Kenobi on typerä sarja, jossa on keisarillisen Tähtituhoajan kokoisia juoniaukkoja, kehnoa näyttelemistä, kamalaa dialogia, lapsellisia ratkaisuja, typeriä juonenkäänteitä ja josta minulla on hyvin vähän positiivista sanottavaa.

• Leiaa esittävä pikkutyttö on mainio.
• inkvisiittorit ovat hauskan näköisiä
• Obi-Wanille ei ole tulossa jatkoa

Mikähän saisi tämän pahan maun pois suusta? Siis muuten kuin katsomalla Andoria? Kuinka olisi Warheads Sour Watermelon Soda? 

No nyt! On kyllä selvästikin niin, että kun hapanta tehdään, niin kyllä siinä pitää sokeria olla muassa. En minä tätä nyt erityisemmin vesimeloniksi olisi ensimmäisenä arvuuttelemassa, mutta mikä ettei. Hyvää ja kirpeän raikasta tämä kuitenkin on. Tai "raikasta" ja raikasta, hapantahan tämä on, joten jälkimaku kyllä kadottaa sen raikkauden aika pätevästi, mutta miellyttävästi suuhun jää miellyttävä maku. Näitä lisää!

6. Paperitytöt

Posted by jukkahoo

Paper Girls on taas valitettavasti yksi niistä sarjoista, jonka olemassaolo jää yhteen ainoaan kauteen. Toisin kuin aiempien kalenterissa esiintyneiden sarjojen kanssa, tämä ei ole Netflixin vaan Amazon Primen tuotantoa. Ja taas kyseessä on sarjakuvasta tehty adaptaatio, jonka on ollut parikin kertaa Hugo-finalistina parhaasta kuvasarjasta, Esinereitäkin on tainnut tulla muutama kappale. Sarjakuva on siis sekä suosittu että arvostettu.

Joku voisi sanoa, että tässä ollaan Stranger Thingsien jalanjäljillä, paitsi että Paper Girls sarjakuva on vuoden vanhempi ja tv-sarja on melkoisen uskollinen sarjakuvalle. Mutta hyvin nämä molemmat mahtuvat spekulatiivisen tv-taivaan kartastolle sulassa sovussa. Paperitytät kertoo neljästä sanomalehtiä aamuyön pimeinä tunteina jakelevasta teinitytöstä, jotka tempautuvat keskelle temporaalista välienselvittelyä ja päätyvät avustamaan tulevaisuuden vähemmän reilua yhteiskuntaa vastaan kapinoivaa vastarintaliikettä. Sarjakuvassa mennään iloisesti useammankin aikakauden kanssa sekaisin, kohdataan päähenkilöt eri ikäisinä ja käsitellään sitä ikiaikaista ongelmaa, saako menneisyyttä muuttaa ja mitä siitä seuraa? No, ongelmia tietenkin.

Paperityttöjen keskinäinen kemia on sarjan parasta antia. Nuoret näyttelijät ovat oivallisia osissaan, joka sinällään tuo mieleen Stranger Thingsin ja pari muuta tuoretta sarjaa. Vaikuttaisi siltä, että erinäinen määrä vastuullisia audiovisuaalisen viihteen tekijöistä osaavat tuoda teini-ikäiset henkilöhahmot kohtuullisen uskottavina versioina kuvaruudulle. Siinä missä Oudot Asiat tietyllä tavalla romantisoi 80-lukua ja on "poikamaisempi", Paperitytöt ovat käytännöllisempiä ja vähemmän nörttejä. Nämä tytöt eivät ole mini-aikuisia, vaan teinejä, omine ongelmineen, joiden vain pitää olosuhteiden vuoksi kasvaa vauhdilla. Sarjakuvassa tytöt ovat aluksi 12-vuotiaita ja jos en aivan väärin internetiä tulkitse, näyttelijät olivat kuvauksien aikaan 14-15 -vuotiaita. Close enough ja eri formaatti.

Sarjan (ja sarjakuvan) kuvaama tulevaisuus/tulevaisuudet ovat perinteisiä dystopian sävyttämiä näkymiä. Hauskoja yksityiskohtia ovat kummalliset aikamatkustukseen tarkoitetut palleroiset ja mechat, nuo epäkäytännölliset taistelukoneet, mutta sarjassa ei valitettavasti päästä näkemään tulvaisuuden yhteiskuntien kloonattuja dinosaurioita ja muita kummailuja. 

Viimeinen jakso päättyy isoon cliffhangeriin, kun tytöt päätyvät erilleen ajassa ja paikassa. Kuten on tapana. Erinomaisen harmillista, sillä Paperitytöt on hauska ja nokkela, hyvää dialogia ja toimivia henkilöhahmoja sisältävä sarjakuva-adaptaatio, jota olisi saanut tulla kausi-pari enemmän.

Entä päivän juoma? Sepä onkin mielenkiintoinen omenajuoma: Candy Can Sparkling Sour Apple Drink. Ilman sokeria.

Toudella mukavasti maistuu se hapan omena - ja sitten se makeutusaine, joka on kyllä ikävän makuista. Ei pääse jatkoon tämä saksalainen tuote.

 

5. Kehä

Posted by jukkahoo

Koska en ole tietokonepelaaja, enkä muutenkaan enää näinä päivinä juuri minkäänlainen pelailija (mitä nyt puhelimella nakuttelen Toy Blastia, kun on tyhjä hetki tms), ei Halo ole erityisemmin rekisteröitynyt tajuntaani. Logon kuvittelen tunnistaneeni jo ennen tv-sarjaa ja "päähenkilönä" toimivan Master Chiefin myös. Näiden saattaisi joku väittää kuuluvan jonkinlaiseen pop-kulttuuri yleissivistykseen. Olen myös antanut kertoa itselleni, että Jeff VanderMeer on kirjoittanut Tessa Kumin kanssa maailmaan sijoittuvan pidemmän novellin. Tämän lisäksi rohkenisin olettaa, että peli ja sarja edustavat ns. military-scifiä. 

Kuten myös on asian laita. Ihmiskunta on levittäytynyt maailmankaikkeuteen ja kohdannut siellä ikäviä muukalaisia, joita ainakin tv-sarjassa kutsutaan Liitoksi (Covenant), joka koostuu erinäisestä määrää kuhnureita, sotilaita ja jonkinlaisia uskonnollisia johtajia. Osa ihmiskunnan siirtokunnista ei ole erityisen otettu sen melko keskusvaltaisesta sotilaskomennosta, joten ne kapinoivat sitä vastaan. Sikäli ikävämpää, että jos/kun muukalaisten joukot saapuvat paikalla, kuten ensimmäisessä jaksossa Madrigalille, niin joukossa ei ole voimaa taistella vastaan riittävällä voimalla. Paikalle saapuu kuitenkin myös Maan supersotilaita, spartalaisia, joita johtaa Master Chief Petty Officer John-117. 

Tästä mennäänkin sitten eteenpäin erilasten poliittisten ja sotilaallisten manöövereiden kautta pari jaksoa, kunnes saamme Master Chiefin aloittamaan oman kapinansa, kun hän ryhtyy saamaan muukalaisten objektista näkyjä, jotka voimistuvat, kun hän poistaa kehostaan hänen muistojaan ja tunteita tukahduttavan laitteen. Yhdessä Madrigalilta pelastamansa tyttösen, jonka kasvoton hallinto haluaa tappaa, John etsii käsiinsä vanhan kaverinsa, joka hallinnoi epämääräistä piraattiplaneettaa ja päättää selvittää, mistä kaikesta on kyse.

Mukaan sekoitetaan erinäköinen määrä sisäpoliittista venkoilua tiedehenkilöiden, teknologian ja sotilasjohdon välille, salaperäisiä muukalaisobjekteja, jotka saavat Johnin näkemään ihan halluja, sekä muukalaisten tykönä kasvanut Makee, nuori nainen, jota myös "Siunatuksi" kutsutaan. Hänellä ja Johnilla on samanlainen suhde muukalaisobjekteihin, ne vaikuttaisivat vievän heidän johonkin "toisaalle", jonne Liiton muukalaiset kovasti haluaisivat mennä. Seuraa lisää väkivaltaa.

Halo on näyttävän näköinen military-scifi rymistely, jonka henkilöhahmot ovat todella arkkikivestä veistettyjä tyyppejä, joiden kankeus on myös kuitenkin yllättäen jonkinlainen vahvuus. Master Chief John-117 on ristiriitainen hahmo, jonka järkkymätön uskollisuus armeijalle rikotaan melkein heti, mutta jolla säilyy jonkinlainen spartalainen velvollisuudentunto sen jälkeenkin. Muutama sivuhahmo on varsin onnistunut, varsinkin Riz-028, Makee ja Soren-066. Riz on Johnin johtaman spartalaisyksikön jäsen, joka nähtyään salaa tämän poistavan tunnetukahduttajan, tekee samoin ja alkaa käyttäytymään "epänormaalisti". Makeen hahmo on enimmäkseen todella häiriintyneen oloinen tunteeton hirviö, mutta sitten sarjan tekijöillä ilmeisestikin on tullut jonkinlainen oikosulku ja hänestä yritetään tehdä ymmärrettävä, kunnes sitten lopuksi hänelle annetaan kehno syy taas olla "paha". Sorenin hahmo sotilasakatemiasta karkaavana nuorena, joka on löytänyt paikkansa konnailemasta jonkinlaisena avaruuden merirosvona, yksinkertaisesti toimii, vaikka omaperäiseksi sitä ei todellakaan voi sanoa. 

Se mikä todellakaan ei nappaa, on sotilasjohdon kankea esitys ja käsikirjoitus, joka on kuin JMS:n näyttöpäätteeltä varastettua. Eikä tiedehenkilöidenkään esitys aiheuta spontaaneita riemunkiljahduksia. Natascha McElhonen tohtori Halsey on enemmän kuin kiusallinen kliseepakkaus, eikä tilannetta paranna aivan käsittämätön sisäsiittoisuus henkilöstössä: tohtorin ex on spartalaisten komentaja ja toinen olennainen tiedehenkilö on heidän tyttärensä. Muukalaiset ovat hieman mielikuvituksettomia ja puhuvat hassusti jotakin serbokroatialta kuulostavaa murretta. Jännästi lontoon kielisen tekstityksen kanssa sitä ei nähdä tarpeelliseksi kääntää, joten aluksi ihmettelin pitkähköjä kohtauksia, joissa muukalaiset pitivät palaveria Makeen kanssa ja juttua piisasi. Jossain vaiheessa mieleni muisti, että hieman samanlainen tilanne oli jonkun toisenkin suoratoistopalvelun kanssa ja vaihdoin tekstityksen suomeksi. Johan alkoi serbokroatia muuttua ymmärrettäväksi!

Tätä pitäisi olla tulossa lisää ja onhan tässä ilmeisesti aika lailla taustamateriaalia, johon pohjata jatkoa, vaikka ainakin tämä ensimmäinen kausi sijoittuu jonkinlaiseen Halo-maailmankaikkeuden välitilaan, joka ei häiritse pelien historiaa tai tulevaisuutta. Katsonko lisää? Ehkä. Ei tämä kipua aiheuttanut, ollen lähinnä varsin laadukkaan näköistä scifi-viihdettä, joka ei liiemmälti rasittanut aivotoimintaa. Ehkä tämä menisi aika lailla Linnunradan käsikirjan planeettaamme määrittelevän luonnehdinnan mukaan.

Vaan millaista herkkua mahtaa olla Old Jamaica Grape Soda? Old Jamaicahan on firma, jonka valikoimaan kuuluu ihan OK inkivääriolut, joten eihän tämä nyt pahaa voi olla? No ei, ei se pahaa ole. Ihan OK juoma, joka ei kyllä maistu erityisen rypäleiseltä. Itse asiassa tässä on hieman... root beerin makua eli sarsaparillaa! 

Ei että siinä kyseistä helvetinruohoa olisi, eihän root beer ole saanut sisältää tuota lähinnä Pepsodentin mieleen tuovaa hirvitystä. Tai siis, ei ilmeisesti koskaan, koska se ankeuttava ainesosanen onkin ollut sassafras-uute, jota saadaan tietenkin laakerilehtiin kuuluvasta sassafrasista, joka on siis se kielletty kasvi, siinä kun on karsinogeeneja ja se on ei ei. Oli miten oli, kamalaa. 

Sen verran tyhmä kuitenkin olin taannoin Australian reissulla, että kun Schweppesin sarsaparilla-makuinen juoma löytyi, niin sitäpä piti päästä "nauttimaan". Ei. Ei. Ei. 

Joka tapauksessa, tämä rypälejuoma on ihan OK, jos kohta siinä on sellainen kummallinen sävy, joka vie ajatukset sinne root beerin suuntaan. Se sassafras on siis korvattu erilaisilla kemikaaleilla ja E-tyypeillä, joita tässäkin siis hyvinkin voi olla makua tuomassa. 

4. Epätäydelliset

Posted by jukkahoo

The Imperfects muistuttaa monelta osin sellaisia sarjoja kuten Umbrella Academy, The Boys ja vaikka Doom Patrol, mutta toisin kuin edellä mainitut, se ei perustu sarjakuvaan, vaan on ihan itsenäinen teoksensa. Itse asiassa vielä parempi yhtymäkohta voisi olla Daybreak, Diablero tai October Faction, jotka ovat kaikki vähemmän hiottuja ja samalla vähemmän tunnettuja sarjoja kuin ensi mainitut verrokit. Nuoria päähenkilöitä, huumoria toiminnan ohessa, outouksia ja tietenkin rakkautta sen monissa eri muodoissa.

Kolme nuorta päähenkilöä, rokkari Tilda, kiltti tyttö Abbi ja sarjakuvataiteilija Juan ovat osallistuneet geenitutkimukseen ja kas, koe on mennyt kohtuullisen kovaa kaseikkoon, sillä Tildalla on vaikeuksia yliluonnollisen hyvän kuulon kanssa, kukaan ei voi vastustaa Abbia ja Juanilla on hieman ongelmia karvankasvun kanssa. Pian käykin ilmi, että kokeen seurauksena Tilda on banshee, Abbi succubus ja Juan suloinen chupacabra, ja tämä aiheuttaa enemmän kuin ongelmia.

Jollainen on heitä hoitanut tiedemies, tohtori Alex Sarkov (aivan loistava Rhys Nicholson), joka on kadonnut. Kolmikko ryhtyy etsimään Sarkovia, apunaan enigmaattinen, mutta avulias tohtori Sydney Burke (mainio Italia Ricci). Vähemmän yllättäen kuvioihin sekaantuu myös hieman Orion pharmaa isompi lääketieteen multikorporaatio Flux, joka on erityisen kiinnostunut mutaatioista ja niiden rahallisesta hyödyntämisestä. 

Kuten näinä päivinä on tapana, The Imperfects on välillä aivan hämmästyttävän väkivaltainen ja graafinen läträtessään verellä ja erilaisilla sisäelimillä. 70- ja 80 -lukujen exploitaatioelokuvien kasvattina tällainen on hämmentävää, entisaikaan nämä sentään jätettiin "kelpoisien vhs-kopioiden" ja arveluttavien divarien asiointien varaan, nyt tätä huomattavasti realistisempaa sekä antoisasti kuvattua materiaalia tulee tuutin täydeltä. Välillä sitä vaan ihmettelee.

The Imperfects on ilahduttavan kieli poskessa tehty, nuorillekin sovelias, kauhurymistely, jossa hyvät näyttelijät, kelpo dialogi ja onnistuneet juonenkäänteet saavat katselijan pysymään kiinnostuneena aina loppuun saakka. Henkilöhahmojen eri aspektit (joka ei jää kolmeen päähenkilöön) ovat kiinnostavia ja saavat katsojan välittämään heistä, useampikin "pahis" mukaan lukien. Tätä olisi kyllä katsonut enemmänkin, etenkin kun lopussa katsojalle annetaan aika monta "jatkuu seuraavalla kaudella" -kohtausta. Oikeinkin hyvä sarja.

Ja tänään juomana on sitten Olvin Sour Raspberry virvoitusjuoma. Olen tätä jo jonkin aikaa kaupoissa käydessäni ihmetellyt, joten nyt kalenterijuomia etsiessäni totesin ajan olevan kypsä. Ja onhan tämä: hapan ja hyvin vadelmainen. Oletettavastikin enemmän vadelmainen kuin mikään hapanolut voisi olla, koska tästä uupuvat ne humalat ja maltaat, jotka väistämättä muuntavat makua toiseen suuntaan. Jahans, happamuus tulee etiketin mukaan väkiviinaetikasta. Nyt kun sen luen, niin kyllähän sen maistaa. 

Sanotaanko nyt näin, että ihan kiva kokeilu, mutta ensi kerralla hapanta maistetaan humalan kera, kuten Odin sen on tarkoittanut. Etikkaa sitten pikkelsiin tai maltaiden kanssa ranskalaisille. 

3. Eka tappo

Posted by jukkahoo

Tänään juomana on Spendrupsin Nygårda Julmust. Kun joskus reilusti jo neljänkymmenen vuoden paremmalla puolella sain ensimmäistä kertaa maistaakseni oikeasti hyvää julmustia, niin olin samaan aikaan sekä hyvin tyytyväinen että kohtuullisen harmistunut. Suomessa tai lähinnä niissä kaupoissa, jotka kodin lähistöllä tahi kotimatkan varrella ovat sijainneet, ovat koko lailla aina tarjonneet tasan yhtä ja samaa julmustia valikoimassaan. Ja sehän ei ole erityisen maukas versio tästä mallasherkusta. 

Joten kun vaihtoehtoja ilmaantuu, niin kokeilemaan on päästävä. Niin kuin nyt tätä Nygårda-merkkistä julmustia. Spendrups on Swindonin suurin olutpanimo ja Nygårda ilmeisestikin heidän koko perheen sokerijuomien alamerkki. Tämä on kyllä hyvää. Mukavasti maltaista makua, hieman ilmeisesti humalaa ja kaikenlaista muuta mielenkiintoista (salaisen reseptin mukaan yli 30 muuta ainesosaa). Jos pitää hakea verrokkia, niin Dr. Pepper on hieman tämän oloinen, mutta julmust on vähemmän hapokas eikä samalla tavalla makea. 

Joulun ohella, mustia tehdään myös pääsiäiseksi påskmustina ja onpa Amalian limonaatifabriikilla ollut keväinenkin versio, vårmust. 

Päivän epistolassa käymme läpi First Kill -nimistä sarjaa. En ole erityisesti YA-henkisten sarjojen (tai kirjojen) kuluttaja, mutta aina välillä eksyn niiden pariin. Suurimman osan kanssa en pääse jaksoa kahta pidemmälle, mutta toisinaan jokin vain osuu kohdalle ja päädyn sisäistämään koko homman eli tässä tapauksessa kauden. 

First Kill pohjaa V.E. Schwabin novelliin (!), jossa kaksi koulutyttöä ihastuvat toisiinsa, vain huomatakseen että toinen heistä on vampyyri ja toinen vampyyrinmetsästäjä. Klassinen tarina siis. En ole novellia lukenut, mutta Victorian Magian syvempi sävy -sarja oli hauskan onnistunut fantasiatrilogia. First Killissä Schwab toimi tuottajana, joten olettaa sopii, että sarjassa oltiin melko lailla asian ytimessä. 

Juliette ei haluaisi tappaa ketään, mutta verenjano on aika voimakas vietti. Hän on ihastunut koulun uuteen tyttöön, Calliopeen, jolle ajatus yhteiselosta ei vaikuttaisi vastenmieliseltä. Se "eka kerta" koulun suosikkitytön kotibileissä on melko kova isku mahdolliselle suhteelle, kun Cal seivästää Julietten vaarnalla. The End?

Vaan eipä tosiaan, sillä Juliette tulee hieman vanhemmasta vampyyriperheestä, joka juontaa juurensa itse Paratiisin luikertelevaan käärmeeseen ja Aatamin ensimmäiseen vaimoon, Lilithiin, jota kärmes puraisi ja lahjoitti tälle ikuisen elämän verenimijänä. Klassinen tarina siis. Käärme tekee ansiokkaan roolisuorituksen myöhemmässä jaksossa.

On siis näitä Lilithin vampyyreitä ja sitten tavis-vampyyreitä, jotka kyllä tottelevat vaarnaa siinä missä muitakin teilaustapoja. Calin vampyyrinmetsästäjäperhe on saapunut Savannahiin tekemään selvää ihan kaikista verenimijöistä, mutta koska paikkakunnalla onkin hieman hankalammin tapettavia, mukaan liittyy enemmänkin vanhelsingejä. Sanomattakin selvää on, että juoni muuttuu hyvin nopeasti melko mutkikkaaksi, rakastavaisten yhteiselo kokee monituisia käänteitä, aina kauden päätösjaksossa tulevaan "lopulliseen", kun Calille selviää, että Juliette on muuttanut hänen Theo-veljensä vampyyriksi. Itse asiassa, viimeisen jakson juoniselostus ei ole kaukana Kupla-sarjan "selventävistä alku- ja loppuspiikeistä", sen verran solmuun asioita laitetaan siinä.

Joten Netflix tietenkin lopetti sarjan yhteen kauteen ja fanit jäivät mellastamaan sosiaalisessa mediassa. 

First Kill ei välttämättä ole erityisen nerokas sarja, mutta siinä on hyviä henkilöhahmoja ja vetävää romantiikkaa, hieman Buffyn tapaan, jos jätetään huumori ja katsojille vinkkaaminen väliin. Hieman kuten Buffy, First Kill on LBQT-myönteinen sarja, ei vähiten päähenkilöidensä johdosta. Lilith-juonne on hauska, hieman erilainen vampyyrimytologia, ja sarjassa on riittävästi koukkuja viemään tarinaa mukavasti eteenpäin. 

Rohkenen epäillä, että en olisi välttämättä tarttunut toiseen kauteen, kun se joskus olisi tullut (tai tulee, sattuuhan näitä erehdyksiä), riittävä tauko kun ei tosiaan ole omalla kohdallani aina hyväksi. Hieman sama ongelma kuin kirjasarjojen kanssa, koko sarjan tulisi olla luettavissa, ennen kuin aloitan ensimmäisen osan. Sanotaanko niin, että tv-sarja on todellakin kiinnostava (tai jollain muulla tavalla innostava), jos palaan siihen pidemmän tauon jälkeen. Nimimerkillä "Eräskin sarja on jäänyt ensimmäiseen kauteen, vaikka olen periaatteessa pitänyt siitä". 

 

2. Sisään kylmästä

Posted by jukkahoo

Huomasin taannoin, että Netflixiin oli ilmaantunut In from the Cold, mutta jostain syystä päättelin erheellisesti, että kyseessä olisi ollut John Le Carrén kylmän sodan aikaiseen agenttiromaaniin perustuva "samanniminen" elokuva vuodelta 1965. Jonka, kuten toki elokuvankin, nimi on The Spy Who Came In from the Cold ja joka on osa Le Carrén Smiley-tarinoita, joista olennaisin esimerkki on mestarillinen Tinker. Tailor, Soldier, Spy, koko lailla missä tahansa muodossa: kirjana, tv-sarjana tai muutaman vuoden takaisena elokuvana.

Jälkituotannossa saan huomata, että "muutama vuosi" on jälleen kerran yli 10 vuotta. Tomas Alfredsonin TTSS tuli jo 2011. Aika rientää.

Mutta tällä kertaa oli siis kyse tuoreesta (so. 2022) tv-sarjasta, jonka nimi on tietenkin samalla kylmän sodan retoriikkaa ja samalla homage Le Carrén teokselle. Elämme tätä päivää, jossa new jerseyläinen kotiäiti Jenny saapuu Madridiin tyttärensä Beccan taistoluistelujoukkueen mukana osallistumaan maailmanmestaruuskisoihin(!). Tarina lähtee saman tien melko huolella liikkeelle, kun CIA:n operatiivi kaappaa Jennyn ja väittää tämän olevan legendaarinen neuvostoliittolainen salamurhaaja "Kuiskaaja", Anya Petrova. Näin tietenkin on ja Jenny/Anya suostuu avustamaan CIA:n heeboja, koska muuten suuntana olisi valtion majoituspalveluihin tutustuminen ja tyttären sosiaalisen elämän kokonaisvaltainen kurjistaminen. 

On tavallaan melkoisen mielenkiintoista, miten In from the Cold on samaan aikaan vauhdikas ja staattinen. Se on myös nokkela, hauskahko, oivaltava, mutta myös tönkkö, huonosti näytelty ja budjetiltaan melko vaatimaton. Ja pahimmillaan se antaa erittäin voimakkaita eurooppalaista tv-yhteistyöviboja, joka on aina ollut vähemmän toivottava asia. 

Sarja lienee kuvattu aika lailla Espanjassa ja iso osa näyttelijöistä on todennäköisesti paikallisia, mitä nyt mukaan mahtuu aika monta venättä äidinkielenään murtavaa. Mikä ei ehkä erityisen ihmeellistä ole, ottaen huomioon, että tässä ollaan kuitenkin tekemisissä idän suurvallan eri aikakausien kanssa. En tosin oikein ymmärtänyt, millä perusteella porukat juttelivat toisilleen englantia, espanjaa, venäjää, kiinaa jne, kun kieli vaihtui samassa kohtauksessa, ihan aiheesta tai puhujasta riippumatta. Toisaalta kielen vaihtelu toi kohtauksiin toisinaan aika lailla lisää pontevuutta. 

Juoni ei ole kummoinen, espanjalainen äärijärjestö aikoo tappaa pääministerin, CIA:n tyypit pyrkivät estämään tämän Anyan avulla, mutta mys paljastamaan taustalla häärivän rikollisnero Gideonin, jonka henkilöllisyys ei pitäisi sarjaa muutaman osan katselemisen jälkeen pitäisi olla kenellekään yllätys. Tarinaa höystävät takaumat Anyan "uran" alkuun, jossa hän kokee niin surua kuin murhetta, tuskasta ja pahemman laatuisesta fyysisetä kivusta puhumattakaan. Tämä on aika väkivaltainen sarja ja sen toimintakohtauksissa on tiettyä brutaalia uskottavuutta. Jota lisää se, että sarjan päähenkilö Anya (Margarita Levieva) esittää kylmää salamurhaajaa ja ahdistunutta äitiä melko onnistuneesti. Kaiken väkivallan ja salamyhkäilyn ohessa sarja on aika voimakas perhekuvaus äideistä ja tyttäristä. Tunneskaala liikkuu kivasti moninaisiin suuntiin.

In from the Cold ei ole täydellinen, mutta se pysyy yllättävän hyvin kasassa, jopa aivan hassujen Europol-osioiden, taistoluistelun MM-kisojen (hah!) ja voimallisesti vastenmielisen miespääosan (kelpo limanuljaska Cillian O'Sullivan) yrittäessä parhaansa saadakseen katsomiskokemuksesta mahdollisimman hömelön. Lopussa annetaan ymmärtää, että ei tämä ollut tässä, mutta olisin kohtuullisen yllättynyt, jos tämä saisi jostain rahoitusta toiselle kaudelle. Sitä paitsi sarjan viimeinen kohtaus on tarkemmin mietittynä erinomainen.

Ai niin, tämä on myös scifiä/supersankarisarja, Anya pystyy nimittäin muuntumaan keneksi tahansa, kunhan hän koskee tätä ja "saa" tällä tavalla kohteen DNA:n itseensä ihokosketuksen kautta. Ja osaahan hän myös muuttua näkymättömäksi hieman kameleontin tavoin.  

Päivän juoma on Hiisi-panimon Lempo White Grape Sour. Oma suhteeni Hiiden oluisiin on ollut vähemmän onnellinen, kaikki tätä aiemmat tarjoamukset ovat olleet jonkinlaisia pettymyksiä, mutta tämä 3,5%:n hapanjuoma on oikein mainio. Raikas ja happamuudeltaan ei sieltä ärhäkämmästä päästä, mutta ei aina tarvitsekaan. Kyllä tätä toisenkin pullollisen joisi. 

1. Rakkautta, seksiä ja ruputteja

Posted by jukkahoo

Se on taasen joulukuu ja perinteisen joulukalenterin aika. Tänä vuonna ajattelin/mme keskittyä tv-sarjoihin, joita on tullut viime aikoina seurattua enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Pääpaino tullee olemaan tuoreimmissa tuotoksissa, mutta saattaapi joukkoon eksyä jotain vähemmän kuranttia, joka on mahdollisesti a) tullut katsotuksi ns. myöhässä tai b) koska kyseessä on maininnan arvoinen klassikko, josta tekee mieli sanoa sananen.

Sanoja saattaa tulla enemmän tai vähemmän ja mielipiteet saattavat olla yhtä lailla sinne tai tänne. Etenkin jos meillä molemmilla on aiheesta sanottavaa. Osasta tuli jo viime kalenterin kanssa sanottua erinäinen määrä merkkejä, joka näin vuotta myöhemmin tuli pienenä yllätyksenä. Jotenkin olin jo ehtinyt unhoittaa, että osa "juuri hetki sitten" näkemiäni sarjoja onkin niinkin vanhoja. Jopas. Ja koska elämme tätä aikaa:

Yleensä kalenterissa on tavattu juoda jonkinlaista sihijuomaa, eikä tämäkään vuosi tule tekemään poikkeusta. Viime vuonna meillä oli sattumalta erittäin kokonaisvaltainen teema, mutta tänä vuonna juomapolitiikka on satunnainen ja muodostuu todennäköisesti koko lailla siitä, mitä erilaisista sekatavarakaupoista ostoskoriin päätyy. Huisaa! 

Aloitamme todella mielenkiintoisella olusella: Kvarken The Forester. Kvarkenin panimo sijaitsee Raippaluodon Söderuddenin kylässä ja Forester on yksi heidän sesonkioluistaan, joita ei ainakaan tällä hetkellä näyttäisi löytyvän valikoimasta. Kyseessä on puolukka-vanilja stout ja maku on todella antoisa. Makeutta on, mutta myös happamuutta, stout ei ole erityisen übermaltainen, vaan kivan ryhdikäs ja kokonaisuus toimii. Ostin näitä Kvarkenin oluita kesällä muutaman eri version ja jokainen oli oikein maukas tapaus. Suositellaan!

Kun Love, Death + Robotsin ensimmäinen kausi saapui Netflixille, pidin näitä animaatio-lyhäreitä ihan hauskoina välipaloina, jos kohta monessa tarinassa mentiin satunnaisesti visuaalisuus edellä ja tarina jäi laahaamaan perässä. Mutta parhaimmillaan oltiin kivasti asian ytimessä, etenkin kun tyylilajit vaihtelivat todella realistisesta 3D-tietokoneanimaatiosta kohtuullisen perinteiseen.

Toinen kausi jäi sitten jostain syystä kokonaan huomioimatta (tätä sattuu usein, ehkä pitää avata tätä myöhemmin lisää), mutta kun kolmas ilmestyi palveluun, ajattelin ajan olevan kypsä käydä niin se kuin edeltäväkin kausi läpi. Ohessa lyhyet mietteet molemmista kausista.

- Automated Customer Service on taas John Scalzin pikkuhauskaa, melko groteskilla animaatiolla varustettua kodin automaation kauhuista kertovaa americanaa. Ei erityisen hauska.

- Ice on nätisti ja "taiteellisesti" (sanonko Aeon Flux -vaikutteita?) animoitu, mutta tarinaltaan, tuota, öh, ohut. Jääkenttien kutsu on nuorille vastustamaton.

- Pop Squad on Paulo Bacigalupin tekstiin perustuva Viidennen elementin aluksi mieleen tuova kertomus, joka muuttuu sitten taas tällaiseksi perussaarnaksi eliitin ylivallasta ikuisine elämineen ja prekariaatin ja muun roskasakin pitämisessä aisoissa. Todella eloisaa 3D-animaatiota, vaikka se tietty jäykkyys sieltä edelleen loistaa. 

- Snow in the Desert jatkaa edellisen pätkän animointityylillä, ollen kyllä vielä realistisemman oloinen. Välillä on kyllä vaikea uskoa, että kyseessä ei ole oikea näyttelijä. Neal Asherin teksti palkkionmetsästäjistä, jossa on hieman arveluttava lopetus. Pääosan äänenä Peter Franzen, torille!

- The Tall Grass on taas Joe Lansdalen lyhyt kauhupläjäys ruohoaavikolta. Yllättävän positiivinen loppu, mutta oliko tässä oikeasti robottia? Tai oikeastaan edes kuolemaa? Ja ei todellakaan seksiä! 

- All Through the House on Disneyn(!) joulujakso, jossa joulupukin oikea luonto nähdään. Ihan hauska.

- Life Hutch menee taas sellaiseen über-realistiseen animaatioon, että kysymykseksi jää: miksi? etenkin kun Harlan Ellisonin tekstiin perustuvassa pätkässä ei ole oikeastaan tarinaa, vaan irrallinen kohtaus. Näyttävä kuin perhana kuitenkin.

- The Drowned Giant taas on toisen kauden paras jakso, kaihoisa Gulliver-version rantautuneesta jättiläisruumiista. Hieman Ghibli-fiiliksiä tässä J. G. Ballardin novelliin pohjaavassa lyhärissä. 

Jotenkin tästä kaudesta jäi sellainen fiilis, että tekijät eivät tavoitelleet kuuta taivaalta ja ehkä se on ihan hyvä. Ensimmäisen kauden parhaat ovat minusta parempia, niissä oli hieman enemmän ajatusta ja tunnelmaa, mutta kyllähän näitä katsoo. Vähemmän seksiä kuin ekalla kaudella ja parissa se robotti-aspekti jäi ainakin minulle hämäräksi. Vaan kuinka pärjäsi kolmas kausi? 

- Three Robots: Exit Strategies on taas epistola Scalzin saarnastuolista eli kohtuullisen viihdyttävää tyhjänpäiväisyyttä kolmen robotin ihmiskunnan raunioista. Tuttua juttua.

- Bad Travelling on Neal Asher/David Fincher -yhteistyötä ja visuaalisesti onnistunut kauhu (saako sanoa Mythos?)-aiheinen merirosvo-pätkä. 

- The Very Pulse of the Machine menee sitten puoli vuosisataa taaksepäin iloiselle 70-luvun psykedeliaan kuvastonsa kanssa. Michael Swanwickin aikanaan Hugon voittanut novelli on kaunis ja pitkään aikaan ensimmäinen tarina, joka saa hieman elektrodeja kihelmöimään hypotalamuksessa. 

- Night of the Mini Dead on... sellainen höpsö miniatyyrimaailmanloppu. Hauska idea, ihan kiva toteutus. Lyhyin kauden pätkistä (7min).

- Kill Team Kill on kohtuullisen väkivaltainen ja verinen sekoilu sotilaista vuoristossa taistelemassa robo-karhua vastaan. "Honey badgers don't give a shit."

- Swarm adaptoi Bruce Sterlingin kertomusta ihmisen kontaktista vieraan sivilisaation kanssa. Parviäly ei ihmisälystä juurikaan perusta ja eipä sille ihan niin paljon syytä näyttäisi olevan. Vai onko? Komea 3D.

- Mason's Rats on jälleen kerran Neal Asheria ja jos mustaa huumoria ja väkivaltaa etsii, niin tässä sitä sitten on ja huolella. MELKO väkivaltainen. Pidin päättömän hullusta juonesta. 

- In Vaulted Halls Entombed on sitten se tämän kauden kohokohta. Australian modernin kauhukuninkaan, Alan Baxterin hatunnosto Lovecraftin kosmiselle kauhulle näyttää hyvältä ja tuntuu hyvältä. Elävää 3D-animointia, jylhää kuvastoa ja kauhistuttavaa hulluutta.

- Jibaro  on kiehtovan kaksinainen animaatio, jossa maisema on aivan järkyttävän luonnollisen näköinen, kun taas ihmishahmot ovat komeasti animoituja kaukaisen idän (Japanin, mutta myös muun Kaukaasian) legendojen kuvauksia. Hurja, komea kertomus, jonka tvisti on nerokas, loppukin OK. Toinen kauden parhaista.

Kokonaisuudessaan LD+R on ihan hauska kokoelma pieniä, yhdentekeviä tarinoita, joilla viihdyttää itseään ihan mukavasti. Mikään episodi ei ole erityisen pitkä, visuaalisesti kaikki ovat enemmän tai vähemmän näyttäviä, ja tekijöistä löytyy niin klassikko-tekstejä kuin tunnettuja näyttelijöitä ja ohjaajia. 

Jouluaatto

Posted by jukkahoo

Mitäpä tässä kirjoittelemaan, valmiissa maailmassa? Tai no, ehkei nyt aivan niin valmiissa, mutta koko lailla kumminkin. Pieniä valuvikoja. Korjataan kunhan ehditään.

Päivä on sujunut rauhallisesti kotona köllien, naapurissa käyden jouluruokia tarjoilemassa (Sari laittoi kystä kyllä, minä tein punasipuleille marinaadin) ja sohvalla rötköttäen. Jälkimmäinen tapahtui joulupöydän jälkeisessä katatoniassa ja sisälsi Haukkasilmän ja Ajanpyörän viimeiset episodit. 

Minä pidin Hawkeysta, jos kohta viimeinen jakso ei ollut aivan niin onnistunut kuin sen olisi. Olihan siinä sekä Yelena että Kingpin, mutta vaikka mustaleski olikin minun makuuni taas mahtavassa vedossa, niin perinteinen supersankaritarinoiden ongelma, miten saada aikaan tasavälistä kamppailua, kun sinulla on aivan eri tasoiset hanskaajat, oli jälleen kiusallisesti esillä. Ja vaikka Vincent d'Onofrio laittaa kinkun kuumaksi pelkällä olemuksellaan, niin eihän näin heikolla käsikirjoittamisella ole lupa odottaa timanttia kivihiilestä ilman kunnon puristusta.

Muuten sarja saa isoa plussaa: hyvää huumoria ja kivaa toimintaa. Erityismaininta toisen jakson lopusta, jossa tapaamme ensi kertaa verryttelupukujengin johtajan Echon ja lopputekstien alla soi esiteltyyn hahmoon (ja sarjan jouluiseen teemaan) soveliaasti Depeche Moden Christmas Island.

Ilahduin. Kappaleella on itse asiassa aina ollut minulle yhteys Pinokkioon ja kirjan/animaation episodiin Huvitusten saarella, jonka syystä tai toisesta olin omassa mielessäni kääntänyt joulusaareksi. Ja kun kuulin tämän kappaleen ensimmäistä kertaa, tuo kohtuullisen ahdistava kohtaus tuli voimakkaasti mieleen ja myös jäi sinne. Siksi Paese dei balocchi on minulle edelleen Christmas Island.

Vaan entä Ajan pyörän ensimmäisen kauden finaali? No niin, nyt ollaan enemmänkin siellä, missä pelkäsin ja epäilin meidän menevän tämän sarjan kanssa. Olen siis lukenut eeposta tasan yhden suomennoksen verran (joka on siis ensimmäisen romaanin puolikas) ja todenneeni jo silloin, että ei minun juttuni. Muutama Jordan-urheilulaji myöhemmin, olin valmis antamaan Amazonasin sarjalle mahdollisuuden ja hehän ottivat siitä ihan kivasti kiinni. Eihän tämä mikään Sormusten herra ole, mutta kivasti kopioitu ja ihan OK fantasia tv-sarja. Viihdettä, ihan kiva, kolme tähteä.

Tosin tämä jakso oli aika heikko, vähemmän onnistunutta dialogia (ns. JMS-taso lähestyi uhkaavasti) ja aika pitkäpiimäistä jännitteen rakentamista, sekä aika väsynyt bollocksien hyökkäys. Lopussa tuli sitten pakollinen selittely, Hyvän Henkilöhahmon™ kuolema, Olennaisen Henkilöhahmon™ ihmeparantuminen ja jo kirjasta tutun Rasittavan Päähenkilön™ patetia. Ai niin, ja pieni makupala seuraavalle kaudelle. 

Jatkan katselua kun toinen kausi ilmestyy, jos kyseinen suoratoistopalvelu on tuolloin maksettuna.

Mutta koska traditiot ovat tärkeitä, niin kaiken tämän keskinkertaisuuden päälle piti saada jotain makunystyröitä puhdistavaa, joten perinteinen Sormuksen saattue oli katsottava. Sari jo mainitsi eilen, että erilaiset dokumentit ja muut blu-ray bonarit ovat jouluperinnettä parhaasta päästä, mutta kyllä tämä ensimmäinen Peter Jacksonin elokuva on jotain mielettömän upeaa. Ylivoimaisesta paras fantasiaelokuva koskaan, missään. Virheetön suoritus, jota ei haittaa muutamat visuaaliset kömpelyydet, joita rohkeat päätökset tehdä jotain Suurta ja Mahtavaa aiheuttivat. Kuolemattomia kohtauksia, täydellisiä representaatioita Tolkienin tekstistä, musiikki, Moria, Boromirin kuolema, saattueen hajoaminen... Itkin jälleen kerran. 

Ei juoma-arviota, koska lain mukaan minulla ei saisi olla kyseistä pulloa ostettuna. Bibbidi-bobbidi-boo.