Eating Muffins in an Agitated Manner

Joulukuun kahdeskymmenesensimmäinen 2023

Posted by jukkahoo

Lähdemme liikenteeseen Aleksi Kuution lauluesityksellä.

Sen lisäksi puhutaan lapsuuden (fiktiivisistä) sankareista ja siitä, miksi suhtaudumme heihin yhä sellaisella intohimolla. Miksi uudelleen lämmittelyt saavat karvamme nousemaan pystyyn? Miksi annamme lapsuuden sankarille anteeksi asioita, joihin muuten suhtaudumme kriittisesti. Kuuntele, niin tiedät.

Noin kirjoitti Aleksi ja hyvin kirjoitti, joten kopsasin suoraan tähänkin. Olimme liikenteessä ja nyt on vähän väsy, joten en tiedä jaksanko kirjailla pitempää saatetekstiiliä. Toisaalta, onhan noita ollut jo aikaisempiakin merkintöjä, joissa ei sitä kirjallista antia ole erityisemmin esiintynyt. Miksi siis pakottaa itsensä kirjailemaan sanoja täynnä ääntä ja vimmaa - tarkoitusta vailla. 

Ehkä kuitenkin pari sanaa päivän retkestä. Otimme uuden pikaraitiotievaunu 15:n ja matkasimme sillä aina Itäkeskukseen saakka. Matkalla oli kohtia, jossa viipotimme melkoista vauhtia, mutta myös yllättävän rauhallinen väli Viikin tiedekeskuksen lävitse. Määränpäässä lompsotimme sitten katsomaan, mitä kuuluu Hansasillalle (ei enää edes divaria, joten turha reissu, vaikka siellä ison kaupan tilalla Puuilo olikin) ja kun perillä pääsimme, käännyimme ympäri ja kävelimme toiseen päähän Stockmannin alakertaan, jossa sijaitsee uusi etninen supermarket Alanya. Siis uusi liike, vanha on vielä naapurissa Puhoksen vanhalla ostarilla niin kauan, kun talo ilmeisesti on vielä pystyssä.

On iso. Kaikenlaista näyttäisi olevan, vaikka ihan joka ikistä hyllyä tai käytävää en päässyt tutkimaan, koska olennainen syy kaupassa käyntiin, kuorellisten maapähkinöiden etsintä, päättyi katkeraan pettymykseen: "meillä ei ole kuorellisia maapähkinöitä". Auringonkukan siemeniä näytti olevan koko lailla saman verran kuin tavallisessa supermarketissa suolattua perunaa pusseissa. Ostin kuitenkin eksoottisia hilloja ja limppoja, hieman maustetta ja lättyleipää, sekä Turkish Delightseja eli lokumia. Tuo hämmentävä ja salaperäinen heru, jota koko fantasiakirjallisuutta rakastava ikäpolveni ihmetteli ja yhtä lailla himoitsi, kun Edmund sai näitä herkkuja Narnian Valkoiselta velholta kirjassa Velho ja leijona. 

Muistan olleeni vähemmän kuin whelmed, kun ensimmäisen kerran sain näitä herkkuja maistettavaksi. Tästäkö oli kyse? En tiedä, milloin viimeksi näitä tuli koesstettua edellisen kerran, mutta nyt pääsin pari viikkoa sitten makustamaan Istanbulin tulijaisia töissä ja ainakin ne lokumit olivat herkullisia, joten jos tämä laatikko, jonka valitsin sen ulkomuodon ja mahdollisesti sisältöä esittävän kuvan mukaan, on edes sinnepäin makunsa puolesta, niin pidän tätä voittona.

Ai niin, kun muu maailma kääntää ahterinsa etsiville maapähkinänmetsästäjille, on kuitenkin aina yksi taho, joka laittaa morjensta pöytään ja suorittaa. Puuilo! Nyt on kilo kuorellisia maapähkylöitä.

22. Ihmeitä

Posted by jukkahoo

Marvelin ja Tähtien Sodan tv-sarjojen välillä on tiettyä synergiaa, mitä ei voine välttää, kun ollaan samalla suoratoistoalustalla ja saman megalomaanisen konglomeraatin osasia. Siinä missä Tähtien Sodan sarjat ovat olleet joko kyynistä fanserviceä tai sitten liki nerouden multihuippua, on Marvelilla menty hieman sinne tänne. 

Siinä missä joku Wandavision oli todella nokkelaa ja hauskalla tavalla neljättä seinää murtavaa pastissia, kunnes se meni hieman turhankin vakavaksi MCU-liitännäiseksi. Tästä oli sitten helpohkoa siirtyä Purppuranoidan sekoilemaan Tohtori Oudon kanssa Hulluuden Multiversumissa. MCU:n seuraava iso kaari lienee aika lailla tätä. The Falcon and the Winter Soldier oli taas merkittävästi vähemmän omintakeinen "pakollinen filleri", jolla saadaan taas hieman tilkittyä MCU:ta kasaan jatkoa ajatellen. Ei heilauttanut viisareita suuntaan tai toiseen. Loki oli... Loki, viihdyttävä toki, mutta vei, Wandavisionin tavoin, MCU:ta yhä enemmän siihen suuntaan, josta en itse henkilökohtaisesti ole niin otettu. On ihan hiinä ja hiinä, onko multiversumi kurjempi idea kuin Eternalsit. Pidin kyllä kovasti alligaattori-Lokista, eikä Richard E. Grantkaan ollut hullumpi.

What If...? on a) animaatio ja b) yksittäisiä, lyhyitä episodeja, joten se ei ns. ole aivan meikämandoliinon kiinnostusten vahvuusalueelta. Pari jaksoa katsoin, mutta neljännen jakson jälkeen olin nähnyt tarpeeksi ja kun viides lupasi vielä zombieita, niin kesken jättäminen oli helppo päätös. Ja nyt Marvel on sitten tekemässä ihan kokonaista sarjaa zombie-supersankareista. Ai kun kiva. Mukavaa, jos ihmiset tykkäävät.

Hawkeyeta taisin kehaista jo viime vuoden joulukalenterissa ja mikä ettei. Jeremy Rennerilla ja Hailee Steinfieldillä on mukava kemia, Vincent D'Onofriota on aina ilo katsoa Kingpininä ja Florence Pughin kostoa hautovana Mustana Leskenä oli ilmestys. Black Widow -elokuva olisi voinut olla kohtuullisen kurja tekele, mutta sen näyttelijäkaarti teki siitä todella mainion Marvel-elokuvan, yhden parhaista. Ja olihan Hawkeyessä niitä larppaajiakin. Ja toisen jakson loppukrediittien musiikki, jossa joulu esittäytyi todennäköisesti vähiten tunnetuimmassa muodossaan kaikista sarjan loppumusiikeista. 

Sitten on Ms Marvel, jonka sarjakuvaversiosta pidin oikein kovastikin. G Willow Wilsonin tarina oli kivan maanläheinen, sympaattinen ja supersankarius jotain käsin kosketettavaa. Muslimisankarin koettelemukset ja sen normaalin elämän tuominen supersankarisarjakuvaan tehtiin hyvin, joten kun sen ilmoitettiin siirtyvät myös tv-sarjaksi, odotukset eivät olleet välttämättä korkeimmat mahdolliset. Siinä missä Marvel on tehnyt aika monta "ihan kivaa" tv-sarjaa, niin miten Ms Marvelin kaltainen YA-henkinen kerronta toteutetaan ilman, että se on liian meh tai yliampuva? 

No, sellaisten tekijöiden toimesta, joilla on oma jalka ojassa ja selvästikin ymmärrys siitä, mitä sarjaa ollaan tekemässä. 

Kamala Khan on vähäpätöisen oloinen supersankari, mutta kaikki se oikeasti kiinnostava tuleekin sitten siitä muusta: teini-ikäisen muslimitytön elämän kuvaamisesta, hänen perheensä elosta, ystävistä. Kyseessä ihan ihan oikea sarjakuva, jota supersankarisarjikset eivät tosiaan kovin usein edusta. En ole Saladin Ahmedin myöhempään juoksutukseen vielä tutustunut, mutta vaikuttaisi vahvasti siltä, että sarjakuvien käsikirjoittaminen sopii Ahmedille oikein hyvin. Paljon paremmin kuin romaanien kirjailu. Hänen arabialaistarustoon nojaava Throne of the Crescent Moon ei hyvistä aineksistaan huolimatta muodistu kunnolliseksi kokonaisuudeksi.  

She-Hulk ei ole koskaan ollut minulle muuta kuin yksittäisiä kuvia isosta vihreästä amatsoonista, usein John Byrnen piirtämänä. Pip-up, periaatteessa. Joten oli aika hauska huomata, että sankarin tv-sarjaversio She-Hulk: Attorney at Law oli sitä neljättä seinäkettä rikkova komedia, jossa irroteltiin ihan kunnolla. Sarjasta on vaikea kirjoittaa mitään erityistä, sillä tarina ei ole erityisen kummallinen. Olennaista ovat toimivat henkilöhahmot, hyvä dialogi, oivalliset näyttelijät ja sopivan lyhyet jaksot. Kaikki toimii ja jokainen virheaskeleelta vaikuttanut kohtaus tai juonenmutka päättyvät melko lailla niin kuin toivoisi. Isoakin isompi käsi Madisynnille, Sorcerer Supremelle, Titanialle, Nikkille, Tatiana Maslanylle, Hulkien perheelle!, Tim Rothin Kuvotukselle ja vielä ainakin Daredevilille. Hyvin vedetty!

Olennaisin on tietenkin Maslanyn suorite. Hän oli suvereeni Russian Dollissa (tai siis ei ollut, koska siinä suvereeni oli tietenkin Natasha Lyonne) ja kaikkien arvioiden mukaan erityisesti Orphan Blackissa, jota en ole nähnyt. Jennifer Walters/She-Hulk on toimiva kombo, jolle itsestään selvät ongelmat, kuten millainen pukeutuminen sopii minuskelista naisesta isoksi amatsooniksi (ja takaisin) muuntuvalle ihmiselle? Millainen krapula on She-Hulkilla? No, ei minkäänlaista, Jenniferillä sens sijaan melkoinen. Käsikirjoitus toimii ja sen mukana kokonaisuus on reilassa. 

Ja se neljäs seinä, jota rikotaan toki muuallakin, mutta ei kyllä koskaan niin ansiokkaasti kuin She-Hulkissa, kun käydään pitämässä hieman palaveria K.E.V.I.N.in kanssa. She-Hulk on ihanan höntti ja hauska sitcom. 

Siirtymä vihreästä päähenkilöstä vihreään juomaan on sitten aasinsilta vailla vertaa. Vihreä (noh, tumman vihreähkö) Dr Pepper on tietenkin Jurassic World -elokuvan promoamista silloin joskus ja jostain syystä pieni erä näitä tammikuussa paremmaksi ennen muuttuvia tölkkejä oli eksynyt lähikauppaan. Dr Pepper on niitä juomia, joita kutsutaan kirsikkalimuiksi, vaikka se ei tosiaan sellainen ole. Ja ei, ei ole tämäkään Cherry Dr Pepper. 

Tämä ei kyllä juurikaan eroa perus-Pepperistä, kirsikan utuinen hentous saattaa leijailla makunystyröiden yllä, mutta kyllä tämä maistuu enemmän julmustilta kuin miltään muulta. Joka itse asiassa on oikein hyvä asia! Koska Dr Pepper on ameriikkalainen juoma, niin sen resepti lienee valtion salaisuus, mutta eiköhän sieltä löydy mallasta jossain muodossa. Hyvää tämä on, mutta ei se ole kirsikkaa.

21. Outoja uusia maailmoita

Posted by jukkahoo

Eilen oli syntymäpäiväni ja siihen liittyi vähän, mutta mukavia menoja. Lahjoja tuli vähäisesti, mutta ne olivat sitäkin arvokkaampia, nimenomaan ajatuksensa takia. Saanko myös suositella Sarin tekemää punaviinikastinta? Se oli ja on erinomaista. 

Olen aikanani ollut kohtuullisen syntymäpäivä-ihminen, so. että pidin syntymäpäivänäni kalaaseja. Osittain siksi, että oli ajanjakso, jolloin en juurikaan juhlistanut mitään puhtaasti fiskaalisista syistä, mutta vieläkin enemmän siksi, että syntymäpäiväni on niin lähellä joulua. Meillä ei erityisemmin vietetty syntymäpäivääni kotona, mutta se muistettiin aina ja se oli hauska asia se. Arvostan.

Viimeisinä vuosina on juhliminen ollut vähäisempää. Jossain vaiheessa se vain jäi. 

Joka tapauksessa, tänään puhumme viimeisimmästä Star Trek -sarjasta. Tai siis toiseksi viimeisimmästä, koska Star Trek: Prodigy taitaa kuitenkin olla vielä uudempi kuin Star Trek: Strange New Worlds. Eipäs olekaan! Miksiköhän minä näin kuvittelin?

Joka tapauksessa!

(Prodigyn pilotin perusteella tulen katsomaan lisää, mutta kuinka paljon, jää nähtäväksi. En jaksanut Lower Decksiä montaakaan jaksoa.)

STSNW on tietenkin STD:n spin-off, joka kertoo Enterprisen komentaja Christopher Piken seikkailuista etsimässä outoja, uusia maailmoita, uusia sivilisaatioita, rohkelikkona kulkea sinne, missä ei kukaan ole aikaisemmin käynyt ja tavata siellä erinäinen määrä vanhoja tuttavia. Se on yllättävänkin vanhan Trekin kaltainen episodi kerrallaan etenevä, jossa tunnelma on koko lailla kuin alkuperäissarjassa. Huumoriin on sinne päin, henkilöiden toiminta ja puheetkin muistuttavat TOSia.

Ja minä pidin siitä, aina jaksoon "The Serene Squall" (seitsemäs jakso kymmenestä) asti, jossa mentiin jo sitten liian pitkälle pimeän puolelle. Seuraava jakso "The Elysian Kingdom" oli hyvin paljon samaa maata, mahdollisesti molemmat vielä enemmän vanhan sarjan mukaisia, mutta juuri sillä väärällä tavalla, josta en pitänyt alkuperäisessä sarjassakaan. Viimeiset kaksi ensimmäisen kauden jaksoa olivatkin sitten vielä vähemmän mieluisia, koska olin havaitsevinani jonkinlaista STD-tautia, saarnaamista kertomisen sijaan.

En todellakaan pidä Star Trek Discoverysta, en sen toisesta kaudesta, jossa Pike miehistöineen tulee meille tutuksi, enkä sitä seuraavista. En ole nähnyt viimeisintä kautta, mutta jos tai kun tämä mahdollistuu, katselen sen enemmän kuin todennäköisesti. Elinkautinen, oli kyse sitten Star Trekistä, Tähtien Sodasta, HIFK:sta, Doctor Whosta ja erinäisestä määrästä muita asioita. Arvostan STD:n pyrkimystä tehdä tiettyjä asioita uudella tavalla ja kertoa tarinoita, joita ei ole aikaisemmin kerrottu tai muuten vain vähätelty. Kaikki kuitenkin jää maailmantuskan, typerän käsikirjoittamisen ja moraalisaarnaamisen alle, ja se, joka esimerkiksi alkuperäisessä sarjassa oli tavallaan viehkoa, päähenkilöidemme suhteettoman ansiokas kyky selvitä ongelmista ylivertaisen nokkeluutensa tai tahdonvoimansa avulla, menee nyt jo hieman ylimaalliseksi marysueiluksi. 

Joka vaivaa siis myös STSNW:ia. Kapteeni Pike on samaan aikaan hauska ja fiksu komentaja, ilmeisen loistava kokki, mutta hänellä on musta kohta tulevan kohtalonsa "tietämisessä". Sen esittäminen ei vakuuta, ja menee jo ihan typeräksi viimeisessä jaksossa. Pidän erittäin paljon Numero Yhdestä ja turvallisuuspäällikkö La'An Noonien-Singhistä, joilla molemmilla on salaisuutensa, joka yhdistää heitä ja samalla eristää muista miehistöstä. Mutta sitten on melkeinpä koko muu olennainen miehistö: lääkäri M'Benga, jonka salaisuus on traaginen, mutta ratkaisu taas cop-out; ruorihenkilö Ortegas, josta ei saada oikein mitään irti, paitsi että jokainen katsoja "tietää", että hän tykkää tytöistä; konemestari Hemmer, joka on itse asiassa varsin hyvä, kunnes on sarjaan tarvitaan draamaa ja on "HEMMER-TIME!"; Spock, joka oli vähemmän oivallinen STD:ssä ja on myös tässä yhtä lintu vedessä kuin kala Kuussa; Uhura, joka tekee ensimmäisessä sarjan jaksossa enemmän kaikkea kuin myöhemmissä inkarnaatioissaan yhteensä ja josta kasvaa sarjan aikana oikea Hahmo, jota on hyvin vaikea nähdä samana henkilönä kuin alkuperäisessä sarjassa; sama ongelma vaivaa myös hoitaja Chapelia, joka on nokkela, hauska, toimiva ja jonka shippaaminen Spockille on kyllä vaivaannuttavinta ikinä. 

Sen sijaan T'Pring on mainio, mutta varsinainen shostopper on kuitenkin sen seiska-jakson pääpahis, kapteeni Angel. Jos olette katsoneet, tiedätte, jos ette, tulette näkemään. Isompi kuin Seppo Kääriäisen joulukinkku. "It's HAM-mer TIME!"

Pidin ja sitten enää pitänyt niin paljon. Tosin en olisi ollut tätä missään vaiheessa erityisen merkittävästi juhlistamaan riemuvoittona tai parhaana Trekkinä. Strange New Worlds on ihan hauska ja viihdyttävä nostalgia-pläjäyksen omainen Star Trek -sarja, jonka soisi toisella kaudella ottavan hieman enemmän tuntumaa siihen nähdyn kauden alkupuoleen ja jättävän minkään ISOMMAN juonikuvion muiden sarjojen vaivaksi. Angelin saatte tuoda takaisin (ja varmasti tuovatkin)! 

Juomana klassikko eli IRN BRU! Tätä oli kaapissa säilötty jonkin aika ja kun Ian Sales löysi niitä lähi-ICAstaan, niin pitihän tämä tälle päivälle ottaa juomaksi. 

Ja valitettavasti samat sanat kuin Ianilla, tämä on pilattu makeutusaineella. Jos tässä on aikaisemminkin sitä ollut, niin joko vähemmän tai sitten reseptiin on tehty join muu korjaus, mutta kyllä se ruosteen tunne uupui ja tilalla oli keinotekoisen makeuden ikävä sivumaku. Se pitää peittää paremmin. Paljon paremmin. 

Ai niin, tähän liittyy myös muutama Short Trek lyhäri, joissa esiintyy mm. Pike, Spock, No1 jne. Ihan hauskoja, tosin se tribble-jakso olisi voinut olla reippaammin ylivedetty. 

19. Koko ihmiskunnan puolesta

Posted by jukkahoo

Tässäpä jälleen yksi sarja, jota en katsonut silloin, kun se ilmestyi, lähinnä siitä syystä, että APPLEtv ei ollut tuolloin kovin korkealla hankintalistalla. Myöhemmin, kun perheeseen viimein ilmaantui omena-laitteita, myös suoratoistokanava hankittiin, mutta siinä vaiheessa jo kolmanteen kauteen päässyt sarja ei heti innostanut. Osansa lienee sillä, että Sari ei ollut innostunut ensimmäisiä jaksoja katsottuaan sarjasta.

Kun otollinen hetki tuli polven sisäpuolen sivusiteen venähdyksen aiheuttaman levontarpeen ansiosta, päätin sitten kuitenkin rohjeta kokeilemaan, josko olisi otollisempi koekaniini vaihtoehtohistorialle. Ja kyllä, näin oli!

Kuten nimestä voi päätellä, avaruuden valloitus on For All Mankindin se juttu. Neuvostoliitto on voittanut avaruuskisan kaikki vaiheet aina Laikasta Gagariniin, ensimmäiseen naisen avaruudessa sekä laskeutumisesta Kuuhun. Hetkin... 

For All Mankind on ison budjetin vaihtoehtohistoria, jossa Yhdysvallat käy kisaa ison pahan punakoneen kanssa ja NASAlla ei oikein tunnu osuvan laakerit kohdalleen. Koska Neuvostojen liitto laittoi naisen Kuuhun, oli jenkkienkin pakko perustaa oma naispataljoonansa. 

Sarja onnistuu tekemään melko onnistuneesti ihan klassisen draamasarjan scifi-elementeillä, jotka eivät välttämättä edes kuulostaisi erheellisiltä tämän päivän reality-television tukahduttamilta töllön tuijottajilta. Sarjan historia poikkeaa aluksi kohtuullisen niukasti siitä oikeasta, tämä on sitä What If? -kamaa, jossa muutokset ovat pienehköjä, seuraamukset suurempia, mutta hyvin uskottavia. Ainakin kohtalaisen uskottavia. Hieman tasa-arvoisempia näyttäisi porukat olevan kuin 60/70-luvulla sopisi olettaa. Etenkin tässä ei juurikaan niitä Flower Power -porukoita ole. 

Sitä mukaa, kun homma menee scifistisemmäksi, alkaa homma hieman hajota. En nyt sano, että toinen tai kolmas kausi olisivat huonompia kuin ensimmäinen, mutta todellisuuden muuntamisessa on omat metodinsa, jotka toimivat välillä paremmin, välillä huonommin. Avaruushotelli oli pöhkö, Elon Musk -hahmo aivan liian uskottava ja pikkumainen mulkku, ja pohjois-korealainen avaruusmies... no, itse asiassa hän oli aika jees. Se raskaana olevan astronautin pelastusoperaatio sen sijaan. Turha Yksin Marsissa -kopio. Ai niin, Margo Madisonille on parempi saada ensi kaudella kivempi kortteeri. Itse asiassa kolmannen kauden ratkaisut loppua kohden ovat jo hieman turhan paljon sitä draamaa. 

Mutt kokonaisuus toimii, ensembleä riittää ja kaikessa huokuu selvästi ymmärrys siitä, mitä ollaan tekemässä. Hieman pelottaa se, mihin neljäs kausi lähtee suuntaamaan. Iso osa päähenkilöiksi kutsuttavia henkilöitä on Marsissa, Nasan päämaja räjäytetty, fossiilisten polttoaineiden puolustajat ihan tammikuun 6.päivän tunnelmissa, presidentti ns. lirissä ja tulevaisuus enemmän ja vähemmän sekaisin. Oletan, että kauden alussa olemme taas loikanneet sen kymmenen vuotta eteenpäin.

Tämä aikaloikka, joka tapahtuu useamman kerran sarjassa, on varsin hauska tapa tuoda historiaa muuttavia yksityiskohtia, joihin ei muuten välttämättä olisi aikaa tai intoa paneutua. Montaasit käsitellyistä kuvista ja lehtileikkeistä, uutispalaset erilaisista muutoskohdista yhdistettynä ajan kuvan musiikkiin, on tehty kiitettävästi ja ainakin omasta mielestäni ilman mitään hämärää "As you know, Bob..." tai ekspositiopeikon läsnäoloa. 

Kuten olettaa sopii, tehosteet toimivat, budjetti näkyy ja puitteet ovat kunnossa. Minua häiritsi jossain vaiheessa näyttelijöiden ikäännyttäminen, joka ei aina toiminut hyvin, Joel Kinnaman ei näytä 60+ vuotiaalta, ei vaikka kuinka yrittäisitte. Tai astronauttien rouvat. EI noin hyviä plastiikkakirurgeja olekaan, ei tämä sentään fantasiasarja ole.

Näyttelijöissä on muutama todella hyvä, muutama todella huono, mutta enimmäkseen kaarti on pätevää ammattilaistasoa, jollaista tämän kokoluokan sarjalta sopiikin olettaa. Käsikirjoituksen suuret linjat toimivat hyvin, isojen tunteiden kanssa ei aina olla ihan parhaimmillaan, mutta se satunnainen huumori korjaa pahimmat puutteet. Ei tämä komedia ole, ja se on kyllä hyvä niin, mutta kyllä tämä saa hymyn huulille ihan tarkoituksellisesti. Oikein hyvää viihdettä.

Vuonna 1654 perustetun Huyghe-panimon 3,5%:n painoinen Floris "Belgian White Fruit Beer" tuli meille tutuksi jo puolitoista viikkoa sitten, mutta koska ensimmäinen kokemus oli miellyttävä, niin pitihän sitä kokeilla uusintaversiota. Tällä kertaa kokeiltavaksi päätyi toinen kaupasta löytyvä malli, nimittäin Mango. 

Ja se kokeilu ei sitten ollutkaan lainkaan niin miellyttävä kuin omenainen versio. Tympeän tuoksuinen, happamuudesta haaveileva ja kaikessa suhteessa aiempaa versiota heikompi esitys. Kokeilen kyllä kirsikkaa, jos se kohdalle osuu, mutta tämän kanssa ei tarvita uusintaa. 

Posti toi myös pari huomattavasti myönteisempää tarjoomusta, uudet Kosmoskynän sekä Foundationin, mutta myös Hanna van der Steenin Hylätyt. Luulen tietäväni, mitä tässä pitäisi joululomalla tehdä.

18. Pyörivä aika

Posted by jukkahoo

En tiedä. En koskaan onnistunut innostumaan Ajan pyörästä, ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kirja oli alkuperäisen ensimmäisen kirjan ensimmäinen puolisko ja eipä siitä kummallisempaa makua jäänyt. Aika moni on innostunut ja mikäpä siinä. Onpahan ainakin luettavaa.

Joten kun tv-sarjasta tuli uutisointia, niin aihe ei erityisemmin aiheuttanut kammiovärinää Casa Talissa. Sarjan saapuessa Amazon Primeen, se päätyi joka tapauksessa katselulistalle, olihan odotettavissa kohtuullisella budjetilla tehtyä isoa fantasiaa, jota ei nyt kuitenkaan ole ollut allekirjoittaneen lapsuudessa liikoja tarjolla, ei niin visuaalisessa media kuin suomeksi julkaistuna. Sellaisesta tapaa jäädä jonkinlainen trauma. Saatan olla pääsemässä siitä tosin ylitse. Tämä johtunee siitä, että tänä päivänä sitä viihdettä on tarjolla monta kertaa enemmän, kuin mitä on inhimillisesti mahdollista kuluttaa. 

Melkein vuosi sarjan kahdeksan jakson katsomisesta jälkeen on vaikea muistaa yksityiskohtia, mutta satunnaiset hassuudet ilahduttivat aikanaan katsomiskokemusta. En odottanut sarjalta kauheasti, eikä se yllä erityisen paljon tarjonnutkaan. Se on visuaalisesti värikäs, mutta tyylitön. Budjetti on kohtuullinen, mutta se ei varsinaisesti näy. Erilaiset asusteet, lavasteet ja maskit näyttävät lähinnä tyylittömiltä, eivätkä tarjoa samanlaista fantasian tuntua kuin esimerkiksi GoT tai LotR (tai Mahtisormukset). Juoni on monipolvinen, lainattu ja/tai varastettu eri lähteistä, kuten useammat henkilöhahmotkin ja se kiemurtelee jotenkuten ympäriinsä. Saattueen hajoaminen on aika selkeä tribuutti Tolkienille, kuten muutama muukin yksityiskohta, mutta ei Robert Jordan nyt sentään mikään Terry Brooks tai Dennis L. McKiernan ole. 

Olennaisin ongelma minulle on kuitenkin se, että kaikesta puuttuu jännite. Erittäin harva henkilöhahmo onnistuu luomaan katsojaan minkäänlaista tunnesidettä. Hieman kummallisella tavalla ehkä Rosamund Pike, jolle tämä mitä ilmeisimmin on jonkinlainen elämäntehtävä (asia joka minua kyllä ilahduttaa siinä mielessä, että on erittäin hienoa kun Piken kaltaiset tekijät saavat toteuttaa unelmiaan ja vaalia tuon unelman toteutuksen oikeanlaisuutta, kuten esimerkiksi Henry Cavill ja Witcher). Hänen Moiraine Damodred ei ole erityisen mielenkiintoinen hahmo, eikä Pikelle tästä mitään Oscaria kuulu, mutta unelmat ovat tärkeitä, siksi plussaa. 

Se, mikä tekee tästä aika lailla höttöä ja antaa jonkinlaisen kuvan erittäin keskinkertaisesta lasten- ja nuortenfantasiasta, on että tunneskaala on kovin yksiulotteinen. En tarkoita, että lanu-kirjallisuus olisi yksiulotteista, mutta siksi sitä (meidän keskiäkäisten miesten suuremmalla suulla) annetaan aivan liian usein ymmärtää olevan. Se on itsessään ongelma, eikä välttämättä kovin hyvin tässä nyt esille tuotu, mutta havainnollistaa ehkä kuitenkin sarjan olemusta. Väkivalta on yllättävän graafista, mutta se ei aiheuta sellaista reaktiota, joka ottaisi ja puristaisi. Taistelut eivät vakuuta, eivät isot eivätkä pienet. Dialogi pomppii lapsellisesta ylimitoitettuun ja jäykkään. Ei huonoa lanua, vaan yksinkertaisesti keskikertaista heikompaa viihdettä.

Ja Rand al'Thorin esittäjä on raivostuttava ääpylä eli erään aikaisemman kalenteriluukun mukaan onnistunut veto tekijöiltä. Mahdollisesti, mutta pahuksenmoinen valju typerys hän kyllä on silti. 

Illan janojuoma on Raikastamon Ginger Lemon Mocktail. Maistetaanpa. 

Niin, ihan asiallinen sitruunan tuoksu ja maku, inkivääri vähän vähemmän, mutta tulee se sieltä esille pikku hiljaa. Luomutuote, ei alkomahoolia, eli sopii kaikenikäisille. Etenkin jos tykkää Strepsilsin mieleen tuovasta makuyhdistelmästä. Siitä inkiväärisitruunan-makuisesta. 

Inkivääri tekee tosiaan läsnäolonsa tiettäväksi mitä enemmän tätä juo. Ei lainkaan huono asia, koska se sitruuna siinä on jotenkin häiritsevä, vaikka periaatteessa tämä yhdistelmä on toimiva. Ehkä se lääketieteellinen ulottuvuus häiritsee alitajunnassa? 

Kuvituskuvassa tänään valmistamani joulupikkelssit: valkoretikka-porkkana ja punasipuli. Hieman pippureita, lagerblaadia, valkosipulia ja sinapinsiemeniä tuomaan syvyyttä. Huomenna sitten punasipulihilloketta tekemään. 

17. Jatai

Posted by jukkahoo

Kun Andorin viimeinen jakso päättyi, tiesin heti että tämä on paras Tähtien Sota tuotanto koskaan. 

Jonkin aikaa asiaa mietittyäni, ymmärsin, että Andor ei ole Tähtien Sotaa, vaikka se sijoittuukin kyseiseen maailmaan. 

Miksi? Koska Tähtien Sota on fantasia, se on Hyvän taistoa Pahaa vastaan ja Andorissa ei ole Hyvää tai Pahaa. Tai siis on, jos niin katsoja haluaa, mutta oikeasti siinä ei ole mustaa tai valkoista, vaan ja ainoastaan harmaan eri sävyjä. Suurin osa voimakkaasti haalistuneina. 

Andor arkipäiväistää pahuuden. Imperiumi on "paha", mutta ihmiset, jota muodostavat Imperiumin, ovat vain tekevät töitään, he vain "noudattavat ohjeita". Siinä ei ole Voimaa tai juuri muutakaan Tähtien Sodan perusesineistöä. Satunnaisia viittauksia paikkoihin ja henkilöihin, mutta muuten ollaan kuin omassa universumissa. 

Andor onkin vähemmän yllättäen vakoojatrilleri, jotain mistä sen tekijä Tony Gilroy kumppaneineen on enemmän uin tunnettu. Erik van Lustbaderin varsin perinteisten vakoojatarinoiden pohjalle luotu Jason Bourne -sarja oli oivallinen näyttö, jonka jälkeen Gilroy pääsi tekemään kuta kuinkin mitä halusi. Niin kuin esimerkiksi erittäin onnistuneen Tähtien Sota elokuvan Rogue 1, jolle Andor on tietenkin se esiosa, se miten Cassian Andor päätyy mukaan kapinaliittoon ja lopulta Scarifille. 

Andor ei huikentele avaruusoopperalla, vaan on kuin brittiläinen rikosdraama, täynnä tavallisia ihmisiä, arkipäiväsyyttä scifi-maailmassa, jos ne tavalliset ihmiset mahdollistavat totalitaarisen keisarikunnan syntymisen. Mutta samat tavalliset ihmiset muodostavat myös kapinallisliiton, kun työntäminen muuttuu tönimiseksi. 

Andor ei tosiaankaan myöskään tarjoile fanservicea, jota Disneyn muissa tv-sarjoissa riittää. Andorissa katsojaokemus muodostuu laadukkaasta käsikirjoituksesta, jossa on oikeasti aikuisia ajatuksia, dialogia ja henkilöhahmoja, joiden voi olettaa ihan oikeasti olevan lihaa ja verta, jotka syvät ruokaa, harrastavat seksiä, käyvät vessassa ja kykenevät toimimaan sekä rationaalisesti että tunteellisesti, niin kuin me kaikki. 

Diego Luna on kelpo pääosan esittäjä, mutta Cassian Andor itse ei tee sarjaa. Hän on tabula rasa, jolle käsikirjoittajat kirjaavat ristiriitaisia ajatuksia, pelurruutta, rohkeutta, itsekkyyttä, vastuullisuutta, tunteita ja tekoja. Andorin vahvuus on pistämättömässä näyttelijäkaartissa, joista esiin pitää nostaa aivan erityisesti Kyle Sollerin Syril Karn ja Denise Goughin Dedra Meero, jotka osoittavat käsikirjoituksen vaatimaa laatua näyttelijöinä, mutta myös hahmoina, ehkä ensimmäistä kertaa koko Tähtien Sodan historiassa Imperiumin sotilaiden toiminnassa on havaittavissa osaamista ja pätevyyttä. Ehkä enemmän Meeron toimesta, mutta Sollerin sääliä herättävä päätyminen äitinsä riesaksi joutuvaksi työttömäksi apulaistarkastajaksi.

Ja jos tv-sarja -palkintoja pitäisi jakaa puheen pitämisestä, niin kyllä Stellan Skarsgårdin Luthenin pari tsemppituokiota (erityisesti jaksossa 10) ansaitsevat yhden jos toisenkin. Laatua riittää niin moneen hahmoon, että hitaampaa heikottaa, Genevieve O'Reilly, Fiona Shaw, Rupert Vansittart, Ben "Patrick" Miles, Andy Serkis... 

Andorin tunnelmaa vittaa myös voimallisesti sen tekijöiden päätös olla luottamatta liikaa tehosteisiin, konkreettiset lavasteet tekevät siitä todentuntuisemman, realistisemman. Mikä saattaa myös avittaa näyttelijöitä, joista monella on vahva teatteritausta. Mutinaa ja kuiskailua on merkittävästi vähemmän kuin edeltävissä saman maailman sarjoissa. Ja vaikka green screen ei ole joka hetki mukana menossa, kun on aika käyttää teitokoneita luomaan tunnelmaa, niin kyllä sein osa-alue on kunnossa. 

Kapinan siemen on nyt kylvetty. Tiedämme toki miten asia etenee, mitä Cassianille tulee tapahtumaan, mutta hän onkin tavallaan sivuseikka. Millaista hintaa tässä vielä henkilökaarti joutuu maksamaan, sillä tuskin tästä kukaan selviää ilman naarmuja. Mikä on Luthenin kohtaloa? Miten Mon Mothma päätyy kapinakenraaliksi? Mitä tapahtuu junior-Patrickille? Onko Andorin toisen kaudenkin jaksojenkin alkutunnarit aina erilaisia? Eihän tätä malttaisi odottaa!

Alhrothin Jussi onnistuu sanomaan Helsingin Sanomien arviossaan aika monta asiaa, jotka Andorin yhteydessä on asiallista tuoda esille. 

Vaan malttia täytyy olla ja jos ei ole, niin rauhoitetaan kireyttä Apteekkarin joulumusteella. Apotekarnas Julmust on jälleen kerran länsinaapurimme tuotantoa. Tämä tuntuu kevyemmältä kuin Nygårdan, vähemmän makealta ja tuoksukin on laimeampi. Yllättävän kevyt tapaus, olematta sokeriton. 

 

15. Louhikärmeen talo

Posted by jukkahoo

Kuten kaikki tiedämme, House of the Dragon on George R. R. Martinin Tulen ja Jään laulun maailmaan sijoittuva kertomus Targaryenin suvun vaiheista jokunenkin vuosi ennen Valtaistuinpelin tapahtumia. Sen sijaan, että olisi kirjoittanut valmiiksi sen sarjansa kuudennen (?) osan, Ykä päätti kirjoittaa luomalleen maailmalle Silmarillionin. Ja koska hän todellakin osaa paukuttaa näyttöpäätettä, tekstiä tuli uin sudelta... Ja yhtäkkiä Martinilla oli taas uusi "sarja" käsissään, jota on sitten julkaistu eri muodoissa, kuten esimerkiksi "romaaniksi" kutsuttuna kaksi-osaisena Fire and Blood -teoksena, jonka osa tv-sarja House of the Dragon on.

Lienee sanomattakin selvää, että Fire and Bloodin toinen osa on jonkin verran myöhässä.

Vaan miten pitää vanha taika pintansa? Game of Thronesin ensimmäiset kaudet olivat varsin viihdyttävää korkeafantasiaa railakkaalla lisäyksellä seksiä ja väkivaltaa, poliittista kähmintää ja myriadeja henkilöhahmoja. Vaikka sarjan koheesio katosi loppua kohden ja ratkaisut, joita tehtiin alkuperäistekstin kanssa sekä ilman sitä, eivät olleet aina niin erityisen onnistuneita, olihan sarja kokonaisuudessaan jotain ennen näkemätöntä. Se osoitti lopullisesti kaikille, että sitä kaikille "tuttua" fantasiaa voidaan tehdä myös televisiolle niin, että se näyttää fantastiselta.

Ja aika samaltahan tämä uusi sarja näyttää. Samaa väkivallan, seksin ja juonitteluiden kudelmaa, ainoastaan jokunen vuosisata ennen GOTtia. Kun alkuperäistä sarjaa tehtiin seitsemän vuotta, niin on aika selvää, että jos budjetti on edes sinne päin, niin kuvasto on kohdallaan ja tiedetään aika hyvin, missä mennään. On Targaryenit ja kaikki muut suvut, on tutut tapahtumapaikat ja on LOUHIKÄÄRMEITÄ! 

Nyt on isoa ja pientä liskoa, niillä lennellään, ne kylvävät kauhua ja tuovat kivasti jännitteitä muassaan. Tosin hahmojen välillä riittää jännitteitä ihan riittävästi ilmankin, onhan Martinin kirjasarjan leipä ja levite juurikin vallan tavoittelun kiihkeä pyrkimys, selkäänpuukotus ja kaikenkarvainen juonittelu. Jota todellakin on. Yllättävänkin onnistunutta.

Pitäisin nimittäin aika onnistuneena tuotantona sellaista kertomusta, jossa tekijä(t) saavat minut pitämään hahmoja vastenmielisinä ja sitten, kun olen hetken osannut käyttää järkeäni tunteiden sijaan, todellakin pitämään henkilöhahmojen toiminnasta, oli se toiminta sitten vaikka kuinka ikävää ja vastenmielistä. Osansa on toki hyvällä näyttelijällä, mutta tässä on muutamakin niljake, joka ei välttämättä täytä hyvän, ehkä enemmänkin kompetentin näyttelijän saappaita.

Paddy Considine "hyvänä" kuninkaana on todella oivallinen; Matt Smith ei näyttäisi osaavan tehdä onnistunutta roolisuoritusta (oli se sitten tosiaan hyvä tai paha); Milly Alcock ja Emma D'Arcy kruununperillisenä ovat molemmat oivallisia ja tekevät Rhaenyrana todella kokonaisvaltaista suorittamista erilaisten tunteiden, tilanteiden ja erityisesti vastoinkäymisten suhteen; Rhys Ifans, Ewan Mitchell ja erityisesti Olivia Cooke ovat myös ihanan moniulotteisia hahmojensa luomisessa. Useampi hahmo vaihtaa esittäjäänsä kauden puolivälissä ja sanoisinko, että aika hyvin se rooli otetaan vastaan, erityisesti tulevan sisällissodan vastapuolet Rhaenyra ja Alicent (Emily Carey(Cooke), joiden välillä on kaikkien kymmenen jakson aikana sellainen viritelmä, että oksat pois. Parhaista kavereista pahimmiksi vihollisiksi ja matka sinne on kiusallisen nähtävissä ja luonnollinen, aikakauteensa, ihmisiin ja vallanjaottamisen turvaamiseen katsoessa. 

Olen hieman yllättynyt siitä, miten paljon loppupeleissä sarjasta itse asiassa pidin/pidän. Ne GOTin viimeiset kaudet ja surkea lopetus eivät ns. lupailleet liikoja, mutta hups vaan, niin se vallanperimyksen verinen välienselvittely vei mukanaan. 

Ei tämä neroutta ole, erittäin toimivaa viihdettä sen sijaan. Onko parempi kuin GOT parhaimmillaan? Enpä tiedä, mutta koukuttavia juonikuvioita (joista toki useamman näkee jos välittää katsoa öögat auki) ja kihisyttävän kurjia kavereita juonittelemassa. Aijai, tuo pahuksen lordi Larys... Mikä konna!

Toista kautta odotellessa.

Tämä OHAKUNE limonaati on aika hauska, jos kohta hieman hinnakas. Lime and Hops juomassa on kiva, mieto humala maku, kuivahko suutuntuma eli se ei ole millään muotoa makea, siinä on sitä nimestäkin löytyvää sitrusta, mutta ei mitenkään erityisen paljon. Muitakin makuja löytyy, mikä kiva juttu ompi. Ovat muuten Tuomaan markkinoilla ihan kojun kanssa. Tekevät myös kombuchaa, joten kannattaa katsoa etikettiä tarkasti. Ellei sitten pidä kostean villasukan mausta. 

14. Höyryä

Posted by jukkahoo

Yksi olennaisimmista visuaalisesti hauskoista fantasia/scifi-tyyleistä on steampunk. Yksinkertaisimmillaan kyseinen tyyli on kohtuullisen helppo toteuttaa, hieman khakia ja silmägoggelit, ollaan jo aika pitkällä. 

TV-versioissa on viime vuosina alkanut ilmetä aika paljon steampunkahtavaa materiaalia: Carnival Row, jonka toinen kausi ilmeisestikin on vihdoinkin tehty ja sen olisi tulossa helmikuussa; Shadow and Bone, joka ottaa mukaan myös slaavilaisia mausteita, hieman enemmän YA-vivahteilla; Nevers, jonka ensimmäinen kausi vaikuttaisi nyt jäävän kesken, kun HBO ja sen pomo, herra David Zaslav, ei näyttäisi omaavan erityisen merkittävästi onnellistuttavia ominaisuuksia; Penny Dreadful, joka oli kuin aikuistettu versio nerouden multihuipentumasta The Secret Adventures of Jules Vernestä, jonka ilmaantumisen ihan mihin tahansa suoratoistopalveluun tai DVD/Blu-ray-markkinoille (PLEASE!) ihanalla Eva Greenilla varustettuna. 

Olen pitänyt näistä kaikista, jotain tuossa kuvastossa osuu kohdalle, vaikka tarinat eivät välttämättä olekaan sitä parhainta A-luokkaa. Lisää tällaista, kiitos. 

Lisää saa olla myös Warheads SOUR Lemon Soda. Kuten aiemmatkin Warheadsit, kivasti happamuutta ja hyvä jälkimaku. 

Huomenna toivottavasti hieman enemmän sisältöä.

13. Hitaita hevoisia

Posted by Sari (and jukkahoo)

AppleTV:n sai aikanaan kylkiäisenä, kun osti uuden iPadin. Ei siellä nyt kauheasti mitään katsottavaa ole ollut, mutta kaksi sarjaa on syytä nostaa esille: Isaac Asimovin Säätiö ja Slow Horses.

Jälkimmäinen perustuu Mick Herronin vakoojaromaaneihin MI5:n hylkiöistä, jotka on karkotettu Slough House -nimiseen vanhentuneeseen toimistotaloon, pois oikeiden agenttien tieltä. Kun nuori pakistanilainen opiskelija kidnapataan, sekaantuvat Slough Housen hitaat hevoset tutkimuksiin. Sieppaajaksi ilmoittautuu äärioikeistolainen Sons of Albion. joka kertoo aikovansa surmata Ahmedin livestreamissä tiettyyn aikaan. Tästä seuraa monimutkainen ja raadollinen leikki, jossa nämä epäonnistujiksi tai muuten vaikeiksi tapauksiksi leimatut agentit yrittävät löytää kidnappaajat, vältellen samaan aikaan MI5:n yrityksiä estää heidän sekaantumisensa ja palauttaa heidät arkistoimaan tarpeettomia papereita. 

Slow Horses muistuttaa kovasti John Le Carrén vakoojaromaaneita, Slough Housen pomo, Gary Oldmanin nerokkaasti esittämä Jackson Lamb on kuin tylympi ja työväenluokkaisempi George Smiley ja hänen alaisensa sekalainen joukko, joka ravistautuu hienosti jakso jaksolta yhä enemmän irti apatiastaan. Myös miljööt ovat mainioita, lasia ja kromia hehkuva MI5 vertautuu hienosti tupakansavuiseen, lattiamatoilla varustettuun sokkeloiseen Slough Houseen; hylkiömme ajelevat ympäri Lontoota vanhoilla koslilla, kun MI5 saapuu paikalle mustilla kiiltävillä SUVeilla. Tarina on myös tarpeeksi monimutkainen ja loppuratkaisu yllättävänkin toiminnantäytteinen.

Kun Le Carrén tuotanto on aika hyvin jo filmattu, on tämä mainio vaihtoehto kun etsii nokkelaa ja kyynistä agenttitarinaa. Se ei yllä ihan samanlaisiin filosofis-historiallisiin sfääreihin kuin esikuvansa ja sen jännitteet laukaistaan paljon toiminnallisemmin. Silti se on ehdottomasti jo pelkän Oldmanin roolisuorituksen ansiosta äärimmäisen suositeltava sarja. Toinen kausi striimaa jo AppleTV:ssä.

Ei kai tuohon kannata hirveän paljon enempää sanoa, kuin että tätä suosittelen myös minä hyvin vahvasti. Todella hienoa, karhean arkipäiväisen tylsää poliisiproseduraalia, jonka tekemisessä britit ovat kyllä mestareita. Ja joka siis ei todellakaan ole arkista tai tylsää katsoa, sillä kaiken keskiössä on myös mustan synkkä huumori. 

Synkkyyden keskelle, lumimyrskyn ja ikuisen hämäryyden Helsinkiin, aurinkoa tuo sangria, tuo Espanjan aurinkoisen maan hymyilevä lapsenkasvo. Sangria Republic vaikuttaisi olevan ihan oikea espanjalainen juomatehdas. Tässä versiossa on yuzua, teehibiskusta, vaniljaa sekä ilmeisesti hiilihappoa, ellei burbujas ole sitten jotain muuta kuin kuolia espanjaksi. 

Ja tämähän ei sitten maistu sangrialta sitten yhtään. Tämä on ihan mainiota, melko hapokasta ja hapanta, ei makeaa, mutta marjaisaa. Siis oikein kiva, mutta ei sang... hetkinen, tässähän on valkoviiniä? Ja oikeita ainesosia, sillä tämä on orgaanista ja vegaanista. Jahans.

12. Keskenjääneet

Posted by jukkahoo

Tänä päivänä tv-sarjatarjontaa on lähes luvattoman paljon. Erilaiset suoratoistopalvelut ovat räjäyttäneet markkinat työntämällä tarjolle tavaraa, joka ennen (lue: kun Minä olin nuori) oli lähinnä märkä uni. Jos ajatellaan vain scifi/fantasia-tarjontaa, tai edes supersankareista kertovia sarjoja, niin 70/80/90-lukujen lapset ovat tämän viihdetulvan kanssa koko lailla kuutamolla. Ja kun jotkut, katson tässä nyt erityisesti sinun suuntaasi Netflix, ovat nähneet myös aiheelliseksi asetella kattaukseen myös määrättömästi kaiken maailman kielialueiden genre-viihdettä, niin valinnanvara on jo lähes mahdotonta luokkaa.

Eikä tänne kaukaiseen pohjolaan edes saada kaikkea, mitä tehdään. Saati sitten niitä menneiden aikojen, jo lähes myyttisiä ulottuvuuksia väreileviä tuotantoja. Onneksi edes niin...

Joskus sarjasta, ja juomasta, jää vain paha maku suuhun. Niin kuin nyt esimerkiksi:

• Space Force, vaivaannuttava komediasarja avaruusjoukoista. Steve Carell ei ole koskaan ollut vähemmän hauska. Samaan syssyyn myös Avenue 5, joka on varmasti Hugh Laurien vähiten hauska tuotos. 
• Inhumans tai Iron Fist, molemmat kehnoja, ensimmäinen ei ymmärtänyt, mikä tekee supersankareista katsottavia; ja jälkimmäinen ei ymmärtänyt, mistä päähenkilössä on kyse.  
• Visitors, en ole ihan varma, saako ranskalaisille antaa komediaa tehtäväksi. Hieman sama ongelma japanilaisten kanssa. Tosin ranskalaiset osaavat tehdä erittäin hauskoja sarjakuvia, joten missä vika? Sillä eihän Asterixin nerous voi johtua vain kääntäjistä? Eihän? 
• Gotham, mikä erityisesti surettaa, koska pidin ajatuksesta, näyttelijöistä ja ehkä suosikkini Batman-liitännäisistä sarjakuvista on Gotham Central (jonka kanssa tällä ei toki ole mitään tekemistä, vain ajatus poliisityöstä supersankarin kotikaupungissa, ehkä se on vain Greg Ruckan ja Ed Brubakerin nerous, joka tv-sarjasta uupuu?). Myös Batwoman, joka ei vain koskaan lähtenyt liikkeelle oikealla tavalla.

Sitten on näitä "pettymyksiä", jotka vain jäävät kesken. Yleensä siitä syystä, että kuvittelen aika hyvin tietäväni, mihin sarja on menossa, enkä halua/jaksa uhrata sille enempää aikaani, jonka olen ymmärtänyt olevan rajallinen. Kuten: 

• Lucifer, joka on ihan hauska sarja, huomattavan erilainen kuin Gaimanin alkuperäinen luomus ja joka toimii selvästikin monille ihan tässäkin muodossa, mutta kolmannen/neljännen(?) jakson jälkeen luulen ymmärtäneeni, miten sarja etenee. Sain myös sivusta seurata, miten se sitten eteni ja olin koko lailla oikeilla jäljillä. 
• Titans, tai oikeammin sen kolmas kausi. Pidin ensimmäisestä, sen tunnelmasta ja juonikuvioista, mutta toinen kausi oli pettymys ja kolmannen kanssa päädyimme erittäin pian yhteisymmärrykseen siitä, että polkumme lähtivät kulkemaan eri suuntiin.
• Legends of Tomorrow, joka oli sitten kuitenkin liikaa pastissia ja pölhöä supersankariasameoldsameoldia, vaikka Rory Tohtorina olikin hauska veto. 
• Stargirl, jokin siinä aluksi tenhosi, mutta aika pian olimme taas YA-supersankarimaailmassa, jossa tapahtuu asioita, joita en draamaani kaipaa. 
• Stranger Things ja Lost, joiden ensimmäisistä kausista pidin todella paljon eli bingasin ne parissa päivässä, mutta en koskaan palannut toisille (tai siitä eteenpäin) kausille. Sama iZombien ja 100:n kanssa. 
• Ja sitten nämä, jotka useimpia ihmisiä ovat enemmän kuin viihdyttäneet, mutta joihin en kerta kaikkiaan saanut missään vaiheessa otetta, jotta jaksaisin katsoa enempää. Expanse ja Our Flag Means Death. Ehkä joskus. Ehkä.

Jotkut näistä keskeytyneistä ihmetyttävät minua, etenin kun mietin, mitä kaikkea olen sitten kuitenkin katsonut loppuun asti. Kuten Bosch, joka on viihdyttävä, mutta kyllähän minä tiedän, mitä siinä tapahtuu ja miten Titus Welliver taas machoilee ja kuuntelee Cochranea. Tai Taken, joka oli oikeasti ihan kammottavan huono, kuten alkuperäisen elokuvan molemmat jatko-osatkin. Ei ymmärrä, näin jälkikäteen siis.

Samaa pahaa makua suuhun tarjoilee BROTHERSin English Cider Marsh Mallow. Se onpi irlantilainen siideri. Joka maistuu suomelonilta, paitsi että samoin kuin aiempi vesimeloni-juoma, Warheadsin Sour Soda, tämäkään ei maistu vesimelonilta, mutta toisin kuin alkomaholiton kaverinsa, tämä maistuu itse asiassa aika epämiellyttävältä. Ihmeellinen sokerin maku yhdistettynä kummalliseen karvauteen. "Tuoksussa" saattaa olla aanunki vaahtokarkkia, mutta ei kyllä oikeasti. Välttäkää.