Eating Muffins in an Agitated Manner

6. Paperitytöt

Posted by jukkahoo

Paper Girls on taas valitettavasti yksi niistä sarjoista, jonka olemassaolo jää yhteen ainoaan kauteen. Toisin kuin aiempien kalenterissa esiintyneiden sarjojen kanssa, tämä ei ole Netflixin vaan Amazon Primen tuotantoa. Ja taas kyseessä on sarjakuvasta tehty adaptaatio, jonka on ollut parikin kertaa Hugo-finalistina parhaasta kuvasarjasta, Esinereitäkin on tainnut tulla muutama kappale. Sarjakuva on siis sekä suosittu että arvostettu.

Joku voisi sanoa, että tässä ollaan Stranger Thingsien jalanjäljillä, paitsi että Paper Girls sarjakuva on vuoden vanhempi ja tv-sarja on melkoisen uskollinen sarjakuvalle. Mutta hyvin nämä molemmat mahtuvat spekulatiivisen tv-taivaan kartastolle sulassa sovussa. Paperitytät kertoo neljästä sanomalehtiä aamuyön pimeinä tunteina jakelevasta teinitytöstä, jotka tempautuvat keskelle temporaalista välienselvittelyä ja päätyvät avustamaan tulevaisuuden vähemmän reilua yhteiskuntaa vastaan kapinoivaa vastarintaliikettä. Sarjakuvassa mennään iloisesti useammankin aikakauden kanssa sekaisin, kohdataan päähenkilöt eri ikäisinä ja käsitellään sitä ikiaikaista ongelmaa, saako menneisyyttä muuttaa ja mitä siitä seuraa? No, ongelmia tietenkin.

Paperityttöjen keskinäinen kemia on sarjan parasta antia. Nuoret näyttelijät ovat oivallisia osissaan, joka sinällään tuo mieleen Stranger Thingsin ja pari muuta tuoretta sarjaa. Vaikuttaisi siltä, että erinäinen määrä vastuullisia audiovisuaalisen viihteen tekijöistä osaavat tuoda teini-ikäiset henkilöhahmot kohtuullisen uskottavina versioina kuvaruudulle. Siinä missä Oudot Asiat tietyllä tavalla romantisoi 80-lukua ja on "poikamaisempi", Paperitytöt ovat käytännöllisempiä ja vähemmän nörttejä. Nämä tytöt eivät ole mini-aikuisia, vaan teinejä, omine ongelmineen, joiden vain pitää olosuhteiden vuoksi kasvaa vauhdilla. Sarjakuvassa tytöt ovat aluksi 12-vuotiaita ja jos en aivan väärin internetiä tulkitse, näyttelijät olivat kuvauksien aikaan 14-15 -vuotiaita. Close enough ja eri formaatti.

Sarjan (ja sarjakuvan) kuvaama tulevaisuus/tulevaisuudet ovat perinteisiä dystopian sävyttämiä näkymiä. Hauskoja yksityiskohtia ovat kummalliset aikamatkustukseen tarkoitetut palleroiset ja mechat, nuo epäkäytännölliset taistelukoneet, mutta sarjassa ei valitettavasti päästä näkemään tulvaisuuden yhteiskuntien kloonattuja dinosaurioita ja muita kummailuja. 

Viimeinen jakso päättyy isoon cliffhangeriin, kun tytöt päätyvät erilleen ajassa ja paikassa. Kuten on tapana. Erinomaisen harmillista, sillä Paperitytöt on hauska ja nokkela, hyvää dialogia ja toimivia henkilöhahmoja sisältävä sarjakuva-adaptaatio, jota olisi saanut tulla kausi-pari enemmän.

Entä päivän juoma? Sepä onkin mielenkiintoinen omenajuoma: Candy Can Sparkling Sour Apple Drink. Ilman sokeria.

Toudella mukavasti maistuu se hapan omena - ja sitten se makeutusaine, joka on kyllä ikävän makuista. Ei pääse jatkoon tämä saksalainen tuote.

 

5. Kehä

Posted by jukkahoo

Koska en ole tietokonepelaaja, enkä muutenkaan enää näinä päivinä juuri minkäänlainen pelailija (mitä nyt puhelimella nakuttelen Toy Blastia, kun on tyhjä hetki tms), ei Halo ole erityisemmin rekisteröitynyt tajuntaani. Logon kuvittelen tunnistaneeni jo ennen tv-sarjaa ja "päähenkilönä" toimivan Master Chiefin myös. Näiden saattaisi joku väittää kuuluvan jonkinlaiseen pop-kulttuuri yleissivistykseen. Olen myös antanut kertoa itselleni, että Jeff VanderMeer on kirjoittanut Tessa Kumin kanssa maailmaan sijoittuvan pidemmän novellin. Tämän lisäksi rohkenisin olettaa, että peli ja sarja edustavat ns. military-scifiä. 

Kuten myös on asian laita. Ihmiskunta on levittäytynyt maailmankaikkeuteen ja kohdannut siellä ikäviä muukalaisia, joita ainakin tv-sarjassa kutsutaan Liitoksi (Covenant), joka koostuu erinäisestä määrää kuhnureita, sotilaita ja jonkinlaisia uskonnollisia johtajia. Osa ihmiskunnan siirtokunnista ei ole erityisen otettu sen melko keskusvaltaisesta sotilaskomennosta, joten ne kapinoivat sitä vastaan. Sikäli ikävämpää, että jos/kun muukalaisten joukot saapuvat paikalla, kuten ensimmäisessä jaksossa Madrigalille, niin joukossa ei ole voimaa taistella vastaan riittävällä voimalla. Paikalle saapuu kuitenkin myös Maan supersotilaita, spartalaisia, joita johtaa Master Chief Petty Officer John-117. 

Tästä mennäänkin sitten eteenpäin erilasten poliittisten ja sotilaallisten manöövereiden kautta pari jaksoa, kunnes saamme Master Chiefin aloittamaan oman kapinansa, kun hän ryhtyy saamaan muukalaisten objektista näkyjä, jotka voimistuvat, kun hän poistaa kehostaan hänen muistojaan ja tunteita tukahduttavan laitteen. Yhdessä Madrigalilta pelastamansa tyttösen, jonka kasvoton hallinto haluaa tappaa, John etsii käsiinsä vanhan kaverinsa, joka hallinnoi epämääräistä piraattiplaneettaa ja päättää selvittää, mistä kaikesta on kyse.

Mukaan sekoitetaan erinäköinen määrä sisäpoliittista venkoilua tiedehenkilöiden, teknologian ja sotilasjohdon välille, salaperäisiä muukalaisobjekteja, jotka saavat Johnin näkemään ihan halluja, sekä muukalaisten tykönä kasvanut Makee, nuori nainen, jota myös "Siunatuksi" kutsutaan. Hänellä ja Johnilla on samanlainen suhde muukalaisobjekteihin, ne vaikuttaisivat vievän heidän johonkin "toisaalle", jonne Liiton muukalaiset kovasti haluaisivat mennä. Seuraa lisää väkivaltaa.

Halo on näyttävän näköinen military-scifi rymistely, jonka henkilöhahmot ovat todella arkkikivestä veistettyjä tyyppejä, joiden kankeus on myös kuitenkin yllättäen jonkinlainen vahvuus. Master Chief John-117 on ristiriitainen hahmo, jonka järkkymätön uskollisuus armeijalle rikotaan melkein heti, mutta jolla säilyy jonkinlainen spartalainen velvollisuudentunto sen jälkeenkin. Muutama sivuhahmo on varsin onnistunut, varsinkin Riz-028, Makee ja Soren-066. Riz on Johnin johtaman spartalaisyksikön jäsen, joka nähtyään salaa tämän poistavan tunnetukahduttajan, tekee samoin ja alkaa käyttäytymään "epänormaalisti". Makeen hahmo on enimmäkseen todella häiriintyneen oloinen tunteeton hirviö, mutta sitten sarjan tekijöillä ilmeisestikin on tullut jonkinlainen oikosulku ja hänestä yritetään tehdä ymmärrettävä, kunnes sitten lopuksi hänelle annetaan kehno syy taas olla "paha". Sorenin hahmo sotilasakatemiasta karkaavana nuorena, joka on löytänyt paikkansa konnailemasta jonkinlaisena avaruuden merirosvona, yksinkertaisesti toimii, vaikka omaperäiseksi sitä ei todellakaan voi sanoa. 

Se mikä todellakaan ei nappaa, on sotilasjohdon kankea esitys ja käsikirjoitus, joka on kuin JMS:n näyttöpäätteeltä varastettua. Eikä tiedehenkilöidenkään esitys aiheuta spontaaneita riemunkiljahduksia. Natascha McElhonen tohtori Halsey on enemmän kuin kiusallinen kliseepakkaus, eikä tilannetta paranna aivan käsittämätön sisäsiittoisuus henkilöstössä: tohtorin ex on spartalaisten komentaja ja toinen olennainen tiedehenkilö on heidän tyttärensä. Muukalaiset ovat hieman mielikuvituksettomia ja puhuvat hassusti jotakin serbokroatialta kuulostavaa murretta. Jännästi lontoon kielisen tekstityksen kanssa sitä ei nähdä tarpeelliseksi kääntää, joten aluksi ihmettelin pitkähköjä kohtauksia, joissa muukalaiset pitivät palaveria Makeen kanssa ja juttua piisasi. Jossain vaiheessa mieleni muisti, että hieman samanlainen tilanne oli jonkun toisenkin suoratoistopalvelun kanssa ja vaihdoin tekstityksen suomeksi. Johan alkoi serbokroatia muuttua ymmärrettäväksi!

Tätä pitäisi olla tulossa lisää ja onhan tässä ilmeisesti aika lailla taustamateriaalia, johon pohjata jatkoa, vaikka ainakin tämä ensimmäinen kausi sijoittuu jonkinlaiseen Halo-maailmankaikkeuden välitilaan, joka ei häiritse pelien historiaa tai tulevaisuutta. Katsonko lisää? Ehkä. Ei tämä kipua aiheuttanut, ollen lähinnä varsin laadukkaan näköistä scifi-viihdettä, joka ei liiemmälti rasittanut aivotoimintaa. Ehkä tämä menisi aika lailla Linnunradan käsikirjan planeettaamme määrittelevän luonnehdinnan mukaan.

Vaan millaista herkkua mahtaa olla Old Jamaica Grape Soda? Old Jamaicahan on firma, jonka valikoimaan kuuluu ihan OK inkivääriolut, joten eihän tämä nyt pahaa voi olla? No ei, ei se pahaa ole. Ihan OK juoma, joka ei kyllä maistu erityisen rypäleiseltä. Itse asiassa tässä on hieman... root beerin makua eli sarsaparillaa! 

Ei että siinä kyseistä helvetinruohoa olisi, eihän root beer ole saanut sisältää tuota lähinnä Pepsodentin mieleen tuovaa hirvitystä. Tai siis, ei ilmeisesti koskaan, koska se ankeuttava ainesosanen onkin ollut sassafras-uute, jota saadaan tietenkin laakerilehtiin kuuluvasta sassafrasista, joka on siis se kielletty kasvi, siinä kun on karsinogeeneja ja se on ei ei. Oli miten oli, kamalaa. 

Sen verran tyhmä kuitenkin olin taannoin Australian reissulla, että kun Schweppesin sarsaparilla-makuinen juoma löytyi, niin sitäpä piti päästä "nauttimaan". Ei. Ei. Ei. 

Joka tapauksessa, tämä rypälejuoma on ihan OK, jos kohta siinä on sellainen kummallinen sävy, joka vie ajatukset sinne root beerin suuntaan. Se sassafras on siis korvattu erilaisilla kemikaaleilla ja E-tyypeillä, joita tässäkin siis hyvinkin voi olla makua tuomassa. 

4. Epätäydelliset

Posted by jukkahoo

The Imperfects muistuttaa monelta osin sellaisia sarjoja kuten Umbrella Academy, The Boys ja vaikka Doom Patrol, mutta toisin kuin edellä mainitut, se ei perustu sarjakuvaan, vaan on ihan itsenäinen teoksensa. Itse asiassa vielä parempi yhtymäkohta voisi olla Daybreak, Diablero tai October Faction, jotka ovat kaikki vähemmän hiottuja ja samalla vähemmän tunnettuja sarjoja kuin ensi mainitut verrokit. Nuoria päähenkilöitä, huumoria toiminnan ohessa, outouksia ja tietenkin rakkautta sen monissa eri muodoissa.

Kolme nuorta päähenkilöä, rokkari Tilda, kiltti tyttö Abbi ja sarjakuvataiteilija Juan ovat osallistuneet geenitutkimukseen ja kas, koe on mennyt kohtuullisen kovaa kaseikkoon, sillä Tildalla on vaikeuksia yliluonnollisen hyvän kuulon kanssa, kukaan ei voi vastustaa Abbia ja Juanilla on hieman ongelmia karvankasvun kanssa. Pian käykin ilmi, että kokeen seurauksena Tilda on banshee, Abbi succubus ja Juan suloinen chupacabra, ja tämä aiheuttaa enemmän kuin ongelmia.

Jollainen on heitä hoitanut tiedemies, tohtori Alex Sarkov (aivan loistava Rhys Nicholson), joka on kadonnut. Kolmikko ryhtyy etsimään Sarkovia, apunaan enigmaattinen, mutta avulias tohtori Sydney Burke (mainio Italia Ricci). Vähemmän yllättäen kuvioihin sekaantuu myös hieman Orion pharmaa isompi lääketieteen multikorporaatio Flux, joka on erityisen kiinnostunut mutaatioista ja niiden rahallisesta hyödyntämisestä. 

Kuten näinä päivinä on tapana, The Imperfects on välillä aivan hämmästyttävän väkivaltainen ja graafinen läträtessään verellä ja erilaisilla sisäelimillä. 70- ja 80 -lukujen exploitaatioelokuvien kasvattina tällainen on hämmentävää, entisaikaan nämä sentään jätettiin "kelpoisien vhs-kopioiden" ja arveluttavien divarien asiointien varaan, nyt tätä huomattavasti realistisempaa sekä antoisasti kuvattua materiaalia tulee tuutin täydeltä. Välillä sitä vaan ihmettelee.

The Imperfects on ilahduttavan kieli poskessa tehty, nuorillekin sovelias, kauhurymistely, jossa hyvät näyttelijät, kelpo dialogi ja onnistuneet juonenkäänteet saavat katselijan pysymään kiinnostuneena aina loppuun saakka. Henkilöhahmojen eri aspektit (joka ei jää kolmeen päähenkilöön) ovat kiinnostavia ja saavat katsojan välittämään heistä, useampikin "pahis" mukaan lukien. Tätä olisi kyllä katsonut enemmänkin, etenkin kun lopussa katsojalle annetaan aika monta "jatkuu seuraavalla kaudella" -kohtausta. Oikeinkin hyvä sarja.

Ja tänään juomana on sitten Olvin Sour Raspberry virvoitusjuoma. Olen tätä jo jonkin aikaa kaupoissa käydessäni ihmetellyt, joten nyt kalenterijuomia etsiessäni totesin ajan olevan kypsä. Ja onhan tämä: hapan ja hyvin vadelmainen. Oletettavastikin enemmän vadelmainen kuin mikään hapanolut voisi olla, koska tästä uupuvat ne humalat ja maltaat, jotka väistämättä muuntavat makua toiseen suuntaan. Jahans, happamuus tulee etiketin mukaan väkiviinaetikasta. Nyt kun sen luen, niin kyllähän sen maistaa. 

Sanotaanko nyt näin, että ihan kiva kokeilu, mutta ensi kerralla hapanta maistetaan humalan kera, kuten Odin sen on tarkoittanut. Etikkaa sitten pikkelsiin tai maltaiden kanssa ranskalaisille. 

2. Sisään kylmästä

Posted by jukkahoo

Huomasin taannoin, että Netflixiin oli ilmaantunut In from the Cold, mutta jostain syystä päättelin erheellisesti, että kyseessä olisi ollut John Le Carrén kylmän sodan aikaiseen agenttiromaaniin perustuva "samanniminen" elokuva vuodelta 1965. Jonka, kuten toki elokuvankin, nimi on The Spy Who Came In from the Cold ja joka on osa Le Carrén Smiley-tarinoita, joista olennaisin esimerkki on mestarillinen Tinker. Tailor, Soldier, Spy, koko lailla missä tahansa muodossa: kirjana, tv-sarjana tai muutaman vuoden takaisena elokuvana.

Jälkituotannossa saan huomata, että "muutama vuosi" on jälleen kerran yli 10 vuotta. Tomas Alfredsonin TTSS tuli jo 2011. Aika rientää.

Mutta tällä kertaa oli siis kyse tuoreesta (so. 2022) tv-sarjasta, jonka nimi on tietenkin samalla kylmän sodan retoriikkaa ja samalla homage Le Carrén teokselle. Elämme tätä päivää, jossa new jerseyläinen kotiäiti Jenny saapuu Madridiin tyttärensä Beccan taistoluistelujoukkueen mukana osallistumaan maailmanmestaruuskisoihin(!). Tarina lähtee saman tien melko huolella liikkeelle, kun CIA:n operatiivi kaappaa Jennyn ja väittää tämän olevan legendaarinen neuvostoliittolainen salamurhaaja "Kuiskaaja", Anya Petrova. Näin tietenkin on ja Jenny/Anya suostuu avustamaan CIA:n heeboja, koska muuten suuntana olisi valtion majoituspalveluihin tutustuminen ja tyttären sosiaalisen elämän kokonaisvaltainen kurjistaminen. 

On tavallaan melkoisen mielenkiintoista, miten In from the Cold on samaan aikaan vauhdikas ja staattinen. Se on myös nokkela, hauskahko, oivaltava, mutta myös tönkkö, huonosti näytelty ja budjetiltaan melko vaatimaton. Ja pahimmillaan se antaa erittäin voimakkaita eurooppalaista tv-yhteistyöviboja, joka on aina ollut vähemmän toivottava asia. 

Sarja lienee kuvattu aika lailla Espanjassa ja iso osa näyttelijöistä on todennäköisesti paikallisia, mitä nyt mukaan mahtuu aika monta venättä äidinkielenään murtavaa. Mikä ei ehkä erityisen ihmeellistä ole, ottaen huomioon, että tässä ollaan kuitenkin tekemisissä idän suurvallan eri aikakausien kanssa. En tosin oikein ymmärtänyt, millä perusteella porukat juttelivat toisilleen englantia, espanjaa, venäjää, kiinaa jne, kun kieli vaihtui samassa kohtauksessa, ihan aiheesta tai puhujasta riippumatta. Toisaalta kielen vaihtelu toi kohtauksiin toisinaan aika lailla lisää pontevuutta. 

Juoni ei ole kummoinen, espanjalainen äärijärjestö aikoo tappaa pääministerin, CIA:n tyypit pyrkivät estämään tämän Anyan avulla, mutta mys paljastamaan taustalla häärivän rikollisnero Gideonin, jonka henkilöllisyys ei pitäisi sarjaa muutaman osan katselemisen jälkeen pitäisi olla kenellekään yllätys. Tarinaa höystävät takaumat Anyan "uran" alkuun, jossa hän kokee niin surua kuin murhetta, tuskasta ja pahemman laatuisesta fyysisetä kivusta puhumattakaan. Tämä on aika väkivaltainen sarja ja sen toimintakohtauksissa on tiettyä brutaalia uskottavuutta. Jota lisää se, että sarjan päähenkilö Anya (Margarita Levieva) esittää kylmää salamurhaajaa ja ahdistunutta äitiä melko onnistuneesti. Kaiken väkivallan ja salamyhkäilyn ohessa sarja on aika voimakas perhekuvaus äideistä ja tyttäristä. Tunneskaala liikkuu kivasti moninaisiin suuntiin.

In from the Cold ei ole täydellinen, mutta se pysyy yllättävän hyvin kasassa, jopa aivan hassujen Europol-osioiden, taistoluistelun MM-kisojen (hah!) ja voimallisesti vastenmielisen miespääosan (kelpo limanuljaska Cillian O'Sullivan) yrittäessä parhaansa saadakseen katsomiskokemuksesta mahdollisimman hömelön. Lopussa annetaan ymmärtää, että ei tämä ollut tässä, mutta olisin kohtuullisen yllättynyt, jos tämä saisi jostain rahoitusta toiselle kaudelle. Sitä paitsi sarjan viimeinen kohtaus on tarkemmin mietittynä erinomainen.

Ai niin, tämä on myös scifiä/supersankarisarja, Anya pystyy nimittäin muuntumaan keneksi tahansa, kunhan hän koskee tätä ja "saa" tällä tavalla kohteen DNA:n itseensä ihokosketuksen kautta. Ja osaahan hän myös muuttua näkymättömäksi hieman kameleontin tavoin.  

Päivän juoma on Hiisi-panimon Lempo White Grape Sour. Oma suhteeni Hiiden oluisiin on ollut vähemmän onnellinen, kaikki tätä aiemmat tarjoamukset ovat olleet jonkinlaisia pettymyksiä, mutta tämä 3,5%:n hapanjuoma on oikein mainio. Raikas ja happamuudeltaan ei sieltä ärhäkämmästä päästä, mutta ei aina tarvitsekaan. Kyllä tätä toisenkin pullollisen joisi. 

1. Rakkautta, seksiä ja ruputteja

Posted by jukkahoo

Se on taasen joulukuu ja perinteisen joulukalenterin aika. Tänä vuonna ajattelin/mme keskittyä tv-sarjoihin, joita on tullut viime aikoina seurattua enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Pääpaino tullee olemaan tuoreimmissa tuotoksissa, mutta saattaapi joukkoon eksyä jotain vähemmän kuranttia, joka on mahdollisesti a) tullut katsotuksi ns. myöhässä tai b) koska kyseessä on maininnan arvoinen klassikko, josta tekee mieli sanoa sananen.

Sanoja saattaa tulla enemmän tai vähemmän ja mielipiteet saattavat olla yhtä lailla sinne tai tänne. Etenkin jos meillä molemmilla on aiheesta sanottavaa. Osasta tuli jo viime kalenterin kanssa sanottua erinäinen määrä merkkejä, joka näin vuotta myöhemmin tuli pienenä yllätyksenä. Jotenkin olin jo ehtinyt unhoittaa, että osa "juuri hetki sitten" näkemiäni sarjoja onkin niinkin vanhoja. Jopas. Ja koska elämme tätä aikaa:

Yleensä kalenterissa on tavattu juoda jonkinlaista sihijuomaa, eikä tämäkään vuosi tule tekemään poikkeusta. Viime vuonna meillä oli sattumalta erittäin kokonaisvaltainen teema, mutta tänä vuonna juomapolitiikka on satunnainen ja muodostuu todennäköisesti koko lailla siitä, mitä erilaisista sekatavarakaupoista ostoskoriin päätyy. Huisaa! 

Aloitamme todella mielenkiintoisella olusella: Kvarken The Forester. Kvarkenin panimo sijaitsee Raippaluodon Söderuddenin kylässä ja Forester on yksi heidän sesonkioluistaan, joita ei ainakaan tällä hetkellä näyttäisi löytyvän valikoimasta. Kyseessä on puolukka-vanilja stout ja maku on todella antoisa. Makeutta on, mutta myös happamuutta, stout ei ole erityisen übermaltainen, vaan kivan ryhdikäs ja kokonaisuus toimii. Ostin näitä Kvarkenin oluita kesällä muutaman eri version ja jokainen oli oikein maukas tapaus. Suositellaan!

Kun Love, Death + Robotsin ensimmäinen kausi saapui Netflixille, pidin näitä animaatio-lyhäreitä ihan hauskoina välipaloina, jos kohta monessa tarinassa mentiin satunnaisesti visuaalisuus edellä ja tarina jäi laahaamaan perässä. Mutta parhaimmillaan oltiin kivasti asian ytimessä, etenkin kun tyylilajit vaihtelivat todella realistisesta 3D-tietokoneanimaatiosta kohtuullisen perinteiseen.

Toinen kausi jäi sitten jostain syystä kokonaan huomioimatta (tätä sattuu usein, ehkä pitää avata tätä myöhemmin lisää), mutta kun kolmas ilmestyi palveluun, ajattelin ajan olevan kypsä käydä niin se kuin edeltäväkin kausi läpi. Ohessa lyhyet mietteet molemmista kausista.

- Automated Customer Service on taas John Scalzin pikkuhauskaa, melko groteskilla animaatiolla varustettua kodin automaation kauhuista kertovaa americanaa. Ei erityisen hauska.

- Ice on nätisti ja "taiteellisesti" (sanonko Aeon Flux -vaikutteita?) animoitu, mutta tarinaltaan, tuota, öh, ohut. Jääkenttien kutsu on nuorille vastustamaton.

- Pop Squad on Paulo Bacigalupin tekstiin perustuva Viidennen elementin aluksi mieleen tuova kertomus, joka muuttuu sitten taas tällaiseksi perussaarnaksi eliitin ylivallasta ikuisine elämineen ja prekariaatin ja muun roskasakin pitämisessä aisoissa. Todella eloisaa 3D-animaatiota, vaikka se tietty jäykkyys sieltä edelleen loistaa. 

- Snow in the Desert jatkaa edellisen pätkän animointityylillä, ollen kyllä vielä realistisemman oloinen. Välillä on kyllä vaikea uskoa, että kyseessä ei ole oikea näyttelijä. Neal Asherin teksti palkkionmetsästäjistä, jossa on hieman arveluttava lopetus. Pääosan äänenä Peter Franzen, torille!

- The Tall Grass on taas Joe Lansdalen lyhyt kauhupläjäys ruohoaavikolta. Yllättävän positiivinen loppu, mutta oliko tässä oikeasti robottia? Tai oikeastaan edes kuolemaa? Ja ei todellakaan seksiä! 

- All Through the House on Disneyn(!) joulujakso, jossa joulupukin oikea luonto nähdään. Ihan hauska.

- Life Hutch menee taas sellaiseen über-realistiseen animaatioon, että kysymykseksi jää: miksi? etenkin kun Harlan Ellisonin tekstiin perustuvassa pätkässä ei ole oikeastaan tarinaa, vaan irrallinen kohtaus. Näyttävä kuin perhana kuitenkin.

- The Drowned Giant taas on toisen kauden paras jakso, kaihoisa Gulliver-version rantautuneesta jättiläisruumiista. Hieman Ghibli-fiiliksiä tässä J. G. Ballardin novelliin pohjaavassa lyhärissä. 

Jotenkin tästä kaudesta jäi sellainen fiilis, että tekijät eivät tavoitelleet kuuta taivaalta ja ehkä se on ihan hyvä. Ensimmäisen kauden parhaat ovat minusta parempia, niissä oli hieman enemmän ajatusta ja tunnelmaa, mutta kyllähän näitä katsoo. Vähemmän seksiä kuin ekalla kaudella ja parissa se robotti-aspekti jäi ainakin minulle hämäräksi. Vaan kuinka pärjäsi kolmas kausi? 

- Three Robots: Exit Strategies on taas epistola Scalzin saarnastuolista eli kohtuullisen viihdyttävää tyhjänpäiväisyyttä kolmen robotin ihmiskunnan raunioista. Tuttua juttua.

- Bad Travelling on Neal Asher/David Fincher -yhteistyötä ja visuaalisesti onnistunut kauhu (saako sanoa Mythos?)-aiheinen merirosvo-pätkä. 

- The Very Pulse of the Machine menee sitten puoli vuosisataa taaksepäin iloiselle 70-luvun psykedeliaan kuvastonsa kanssa. Michael Swanwickin aikanaan Hugon voittanut novelli on kaunis ja pitkään aikaan ensimmäinen tarina, joka saa hieman elektrodeja kihelmöimään hypotalamuksessa. 

- Night of the Mini Dead on... sellainen höpsö miniatyyrimaailmanloppu. Hauska idea, ihan kiva toteutus. Lyhyin kauden pätkistä (7min).

- Kill Team Kill on kohtuullisen väkivaltainen ja verinen sekoilu sotilaista vuoristossa taistelemassa robo-karhua vastaan. "Honey badgers don't give a shit."

- Swarm adaptoi Bruce Sterlingin kertomusta ihmisen kontaktista vieraan sivilisaation kanssa. Parviäly ei ihmisälystä juurikaan perusta ja eipä sille ihan niin paljon syytä näyttäisi olevan. Vai onko? Komea 3D.

- Mason's Rats on jälleen kerran Neal Asheria ja jos mustaa huumoria ja väkivaltaa etsii, niin tässä sitä sitten on ja huolella. MELKO väkivaltainen. Pidin päättömän hullusta juonesta. 

- In Vaulted Halls Entombed on sitten se tämän kauden kohokohta. Australian modernin kauhukuninkaan, Alan Baxterin hatunnosto Lovecraftin kosmiselle kauhulle näyttää hyvältä ja tuntuu hyvältä. Elävää 3D-animointia, jylhää kuvastoa ja kauhistuttavaa hulluutta.

- Jibaro  on kiehtovan kaksinainen animaatio, jossa maisema on aivan järkyttävän luonnollisen näköinen, kun taas ihmishahmot ovat komeasti animoituja kaukaisen idän (Japanin, mutta myös muun Kaukaasian) legendojen kuvauksia. Hurja, komea kertomus, jonka tvisti on nerokas, loppukin OK. Toinen kauden parhaista.

Kokonaisuudessaan LD+R on ihan hauska kokoelma pieniä, yhdentekeviä tarinoita, joilla viihdyttää itseään ihan mukavasti. Mikään episodi ei ole erityisen pitkä, visuaalisesti kaikki ovat enemmän tai vähemmän näyttäviä, ja tekijöistä löytyy niin klassikko-tekstejä kuin tunnettuja näyttelijöitä ja ohjaajia. 

Joulukalenteri: Neljästoista päivä

Posted by jukkahoo

A bit of change with the procedure as Sari is having a bit of fever. Hopefully due to the 3rd jab today. Fingers crossed.

Anyway, I went and drank the somewhat brazen Pommac copy of Amalias, Skumpis. Läskande bubblande fruktdryck eli virkistävä kupliva hedelmäjuoma. Very much like Pommac, but again, less sweet and less bubbly in my opinion. Very good, if Pommac is your thing. And why not, another great apple product by Amalias. The Ålanders do know how and what to do with apples. I bet they have some really nice apple crumble. And apple pie! Must try those when next. 

Which will be May, Covid or not. We'll be there and have a long weekend, unless there'll be some kind of a lockdown which would make getting there a bit of a problem. Let's be better, and by us I mean all those idiots that do not care about sensible measures of fighting an actual pandemic. Here's hoping.

So, semi-dry and delightfully apply, Skumpis is a winner. 

--

I got email from Connie Willis today. Imagine my surprise. I didn't know she remembered me from Turku Finncon in 1999. I believe we shared a program number, but its been more than two decades and I honestly don't remember whether we actually were on a panel together or not. 

What I do remember, is that we did a cracking opening number with my blood-brother HTTP. Some of the best material I've ever written. "Ei se hätää!" "Kultainen ystävämme" and so on. Hannu may have also contributed a lot. And whisky. A fair bit of whisky.

I think we did a panel on history in fantasy or some such, with Sari and Connie and another GoH Philip Pullman, moderated by Johanna Vainikainen, surely. I hope it was a good panel, I think it was. No recollection really. 

Anyway, Connie emailed me. Or to be precise, she wrote an email for Locus who sent the email on her name. Something about when getting into publishing and seriously reading SF, you need to get Locus. Arthur C. Clarke used to blurb the very same thing decades ago.

I don't know whether it is true anymore, but I do subscribe Locus (as a physical copy) and usually read bit and bobs of it the day the electronic version pops into my email and then peruse it (usually about six weeks and some change) later. It's a nice magazine, with some really good reviewers and nice lists for a person like myself. It is, as so many other magazines like our Finnish fanzines, on their way out. This may not happen next year or after that, but there will come a day when the people making the magazines will grow old in the tooth and too tired to keep up the standard of these zines. And the entire world of paper magazines will be distant memory or a hobby of a very dedicated group of enthusiasts. 

So yes, Connie wrote to me and some hundreds (thousands?) other subscribers of this day and past, asking to continue to support the magazine that proclaims proudly being THE Magazine of Science Fiction and Fantasy Field. I'll be happy to renew my subscription when the current one ends. In...

Oh, March 2023. No need to worry then, Connie. I'm fine, thanks!

Kirjakatsaus 2019

Posted by Sari

Tänä vuonna jatkoin jo pari vuotta hyvin toiminutta tavoitteiden asettamista: vähintään 52 kirjaa pitäisi saada vuoden aikana luetuksi. Lopputulos oli 61 kirjaa ja kaksi äänikirjaa. Marras- ja joulukuu olivat kovasti hiljaisia lukurintamalla – tavoite oli tullut jo täytettyä ja elämä vaikeutti kirjoihin uppoutumista. Kuuntelin Simon Schaman Citizens -kirjan Ranskan vallankumouksesta ja totesin, että faktateokset äänikirjoina eivät minulle toimi. Nukahdin illalla kesken kirjan, ja jouduin sitten etsimään, mikä oli viimeinen kohta, jonka muistin. Kirjan rakenne ja tulokulma eivät myöskään minua ihan vakuuttaneet, mutta ilman kunnollista kuvaa kokonaisuudesta ja post-it lappuja tai marginaalimerkintöjä ei kunnollisen analyysin teko onnistunut.

Alkuvuodesta jatkoin viime vuoden Vietnam-teemaa tutustumalla pariin perusteokseen sodasta (Gary R Hess: Vietnam: explaining America's Lost War ja Mark Atwood Lawrence: Vietnam war a concise International history), molemmat toimivat ihan mainiosti tehtävässään. Yhdysvaltain sisällissodan historiasta kirjoitin jo aikaisemmin.

Alkuvuodesta haastattelin myös Dave Hutchinsonia Tähtivaeltajapäivässä, ja luin siinä sivussa hänen Fractured Europe -sarjansa viimeisen osan Europe at Dawn. Dave osoittautui leppoisaksi tyypiksi, ja – kuten aiemmista muffinssikirjoitelmista lienee käynyt selväksi – Fractured Europe on ihan siellä top kympissä viime vuosien genreteoksista. Toinen kirjailija, jonka kanssa jaoin mikrofonin tänä vuonna oli Åconin kunniavieras, kanadalainen fantasiakirjailija Amal El-Mohtar. Mohtar julkaisi tänä vuonna yhdessä Max Gladstonen kanssa hienon pienoisromaanin This is How You Loose the Time War. Paitsi että romaani on uskomatonta mielikuvituksen tykitystä, on se tyylillisesti harkittu, spefiksi poikkeuksellisen lyyrinen kokonaisuus. Ei ihme, että teos esiintyy useammallakin vuoden parhaat -listalla.

Tykkäsin myös John Le Carrén The Legacy of Spies romaanista, jossa aikaisemmista George Smiley -romaaneista tuttu Peter Guilliam joutuu asettamaan varhaisemmat toimensa uuteen perspektiiviin, kun nykyajan tiedustelutoimia valvovat elimet alkavat kaivaa esiin menneisyyden operaatioita.

Vuoden vaikuttavin lukukokemus oli kuitenkin Laurie Marksin Elemental Logic sarja. Sarjan neljäs ja viimeinen osa näki vihdoin tänä vuonna päivänvalon, ja luin kolme aikaisempaa osaa uudelleen muistuttaakseni itseäni mitä sarjassa oikein tapahtui. Kaikkien näiden vuosien jälkeen Marksin tetralogia tuntuu edelleen tuoreelta ja omintakeiselta. Sen ihmissuhteet, perhekäsitys, miten valloittajien ja valloitettujen suhteet kuvataan ja miten loppuratkaisuun päädytään tuntuu edelleen ainutlaatuiselta.

Siitä, että pääsin tavoitteeseeni, on pitkälti kiittäminen C.S. Harrisin Sebastian St. Cyr -sarjaa: luin kaikki toistaiseksi ilmestyneet kirjat tästä regency-dekkarisarjasta lähes putkeen syksyllä. Ei ehkä fiksuinta ikinä, sillä vähän alkoivat teokset puuroutua, mutta Harris on nähnyt vaivaa historiallisen miljöön luomisessa ja vaikka päähenkilöt ovat kovin tietoisia omasta etuoikeutetusta asemastaan ja kaikki pettävät aviopuolisoitaan, koukkuun jäin.

Suomeksi luin tasan yhden teoksen, Sanna Nyqvistin Räjähdemiehen Perinnön. Nobel-instituutiota monista eri näkökulmista käsittelevä tietokirja on helppolukuinen ja informatiivinen. Pidin kovasti siitä, että Sannan kuvailun kohteena eivät olleet Nobel-voittajien teokset vaan itse instituutio ja sen asema kulttuurissamme Ruotsin akatemiasta juhlaillallisten pukuihin. Naisnobelisteja käsittelevä luku oli puhdasta timanttia.

Tänäkään vuonna ei tullut luettua mitään, joka olisi saanut niskakarvat todella pystyyn – ellei sitten tuo aluksi mainittu Schaman teos. Muuten mentiin yllämainitsemattomien teosten kohdalla aikalailla sellaisella ihan kiva/vähän mitäänsanomaton linjalla.  Arkady Martinen Memory Called Empire oli pieni pettymys, lähinnä varmaan siksi kun sitä oli niin kovasti kehuttu. Itselle jäi siitä vähän sellainen ”meh” -fiilis. 

Toivottavasti ensi vuonna lukuinnostus kantaa läpi koko vuoden eikä tyssää kesken. Uudet tilauksessa olevat silmälasit saattavat ehkä auttaa asiaa.

Year 2018 in Books

Posted by Sari

We sort of thought that the New Year's Eves during which Jukka is working were behind us, but no such luck: someone fell ill, and the boss has to fill in. So here we are, after a nice evening with my sister and her husband, the dogs are sleeping and I am whiling away the time so we can go and get him. If the weather does not worsen suddenly. Can I just by the way say how wonderful it is that I this time the chance has given me dogs who are not afraid of noises. I don't have to sit in the bathroom with radio on writing this. But to business:

I continued to try to read one book a week, so 52 was my goal. This year I beat that easily with 75 books read for pleasure. Somewhere around 46 of them fitted into Lonkeropiirakka's SF reading challenge which I wrote about in the form of Advent calendar. Few non-fiction works I blogged separately (in Finnish).

Those I have not written before I want to mention Jo Walton's Necessity. I have been reading Hannah Arendt (for work so not included here), and getting to grips with the concepts of freedom and necessity, which makes me want to re-read Walton's trilogy which is a really cool actual take of fantasy as a simulation game for philosophy: what if platonists picked up from all over history really tried to create Plato's republic.

Laura Thompson's The Six was another Mitford biography, this one more sympathetic towards Diana than some I have read but either I have read too much about Mitfords or this really was a bit light weight. Which you can't say Fredrik Logevall's excellent book on the war in Indochina before Americans got involved: The Embers of War. Reading that before two other Vietnam books (Mark Atwood Lawrence: The Vietnam War: A Concise International History and Gary R Hess: Vietnam: explaining America's Lost War) did put the later war into proper perspective.

This years reading included some re-reads: Susan Cooper's The Dark is Rising, Lois Bujold's Civil Campaign and Megan Whalen Turner's The Thief. All among my ultimate comfort reads. I also read Turner's Thick as Thieves, the latest addition to Queen's Thief series. It was an entertaining adventure and it was nice to see Costas from someone else's point of view, but really I am just waiting for the next and last installment out in March.

So that was my year 2018 in books. Lets see what the new year brings!

 

Advent calendar 2018 - 24.12

Posted by Sari

Huh. Got it done! There were a few books I had to read quickly and they did not grab me so it welt a chore, but in all honesty, I might have not read them at all without this challenge, and I do feel richer for doing so. All in all, a great challenge and I enjoyed doing it!

Category 19, A Hugo-winning Novel: Ursula LeGuin: The Dispossessed

I read the dispossed durig my golden age of science fiction, and have only vague memories of a fence, the rough life on Anarres and parties on Urras. So re-read was obviously in order. It is the story of a physicist Shevek, born and raised on the anarchist society on Anarres. Shevek is the first person for centuries to travel to Urras, their former home planet, still divided to nation states with either capitalist of totalitarian systems of government. The differences of culture and society make him in the end join a revolutionary protest and eventually return to Anarres, though alternating chapters of his youth and life on Anarres  makes it clear he has grown disillusioned with that world also.

It is a great political novel. Some things remind of the fact that it was written in 1974: the binary thinking enforced by taoist ying and yang, and the second wave feminism that informs it are most clear indicators. But the thoughtful way the societies are depicted, the acknowledgement that they are not static, and the way Shevek reacts both to his austere home and the abundand Urras work still well. Also the structure mirroring the societies and Shevek's experiences is work of genius. Maybe next I should try Word for World is Forest, which has also languished on the shelf since I was about 12. After all, as the craven capitalist society of A-lo seems now more familiar than ever, it would be interesting to see how modern enviromentalism would inform re-reading the Word for World.

Category 14, a Non-fiction book about SF: Adam Roberts: The History of Science Fiction

Adam Roberts, or especially in this context, Professor Adam Roberts, has an enviable talent to pull together things that for the first glance have nothing to do with each other. Take Kant's Critique of Pure Reason, the SF horror movie The Thing and the Fermi paradox. Who else would have taken all these things and written The Thing Itself, stylistically masterful and most science fictional science fiction novel published in years.

This is the second edition of his History of Science Fiction, published in Palgraves Histories of Literature -series. It is a comprehensive look at the history of Science Fiction from ancient times to this day. Roberts' thesis is that Science Fiction as a genre was (re)born with the reformation and the 17th-century  scientific revolution - a view I as a historian of the 17th-century have lots of sympathy with. Copernican system of the world, the scientific method, the protestant emphasis of individual (salvation) and the willingness of protestant states to at least tolerate new knowledge, and the gradual acceptance of new and future as something that might even be better than past all make this a persuasive argument. With this in mind, it is understandable and necessary from the point of view of what constitutes science fiction, that third of the book is preoccupied by pre 20th-century fictions.

Roberts' assured knowledge not only of the genre but literary history in general, his engagement with SF-community, and his  facility to do interesting readings on individual authors and movements makes this irreplaceable tool for researchers and a stimulating read for anyone intereste in the genre. I particulary enjoyed his take on early 20th-century modernist SF and its links to the ideas that also birthed fascism.

 

Longjing

The most famous of the Chinese green teas, Longjing or dragon tea truly is the king of teas. It has a wonderful delicate taste and the aroma when you wake up the leaves with hot water is wonderful. This, like oolong, I prepare gongfu-style but instead of a clay pot I use gaiwan, a china cup with a lid to brew the tea. A perfect cup for Christmas Eve morning when the ham is out of the oven mashed potato casserole is going in and before kitchen turns into a war-zone.

Advent calendar 2018 - 23.12

Posted by Sari

Category 42, SF book with a cat in it: Nishi Shawl: Everfair

Everfair could also have been in the steampunk category. Or alternate history category. It is a story about how idealist westerners (evanglical americans, british fabians) found the nation of Everfair in Belgian Congo. They ally themselves with a local king, and by the power of aircanoes and other steampunky  technical inventions by chinese indentured railway worker they manage to keep King Leopold and other western powers away. In time, however the tensions between European residents of Everfair and native Congolese rise, and protecting their nation becomes ever more difficult.

This is an incredibly ambitious novel. Steampunk is literature of the empire, and the fun of dirigibles and clockwork engines often mask the fact that pith-helmeted Europeans drew the profit and culture of 19th century out of the backs of the native populations. So writing a proper post-colonial steampunk novel is a great thing in itself. Sometimes Everfair works brilliantly. At the beginning is an isnpired depiction of how one of our main characters, Lisette Toutournier finds cheap escape and freedom pedalling her bicycle. In the next chapter we are confronted with the human suffering that was caused to make the rubber in the tyres of Lisette's bicycle. The connection is clear but not belaboured.

Some things are just stuff you did not think of: Everfair takes part in the First World War, but naturally on the side of Central Powers. How could they fight on the same side as Belgium? It is not wholly succesfull, however, the story disintegrates a bit towards the end, and the powerful imagery does loose some of its tension. Even so, it is a novel defenitely worth your time. It is in this category, because one of the characters, Fwendi, can transfer her consciousnes into cats.

 

Category 24, An SF book by an author who has been a Guest of Honor at Åcon: Emma Newman: After Atlas

The second novel by Emma Newman on this list, After Atlas, is set on Earth after Atlas, the space ship that carried the colonists of Planetfall to their destination, has left. The main character is dedective Carlos Morano whose mother left with Atlas leaving her infant son behind. In a world controlled by amalgamations of corporations and countries, he is an indentured servant, practically a slave serving out a sentence getting longer every time he breaks a minor rule.

It is a brutal but believable future, the mystery Carlos is trying to solve unfolds just like it should in a detective story, and the themes of parental relationships and mental health are there like in the other novels. But the brilliance of the novel is

- SPOILER SPOILER SPOILER -

how Emma lulls as all into believing this is a detective story with a detective story's ending: the detective has the power and will solve the crime. This is what Morano believes and this is what we believe. So when the ending of the story wrenches all the power from Morano, reduces him to the slave he always was it becomes as a real shock. Our experience of the novel is thrown as off kilter as Morano's life. It is incredibly powerful and disconcerting ending.

 

Forsman Pu-Erh

Pu-Erh is the most famous of fermented teas. It is really dark, and comes in discs you chop with something sharp to get a suitable amount of tea leaves for your cuppa. Pu-Erh is earthy, dark and supposedly has lots of health benefits. Forsman's does not feel (or taste) like true Pu-Erh, this is sold already chopped to pieces and looks pretty much like any  loose leaf black  tea. But there is some of the earthiness of Pu-Erh in the taste, it is like a milder cousin of the real thing.